Hulluruoho (Datura stramonium) on erittäin myrkyllinen ja haisee pahalta jo matkan päähän. Sitä käytetään jonkin verran päihteenä. Hulluruohoa nauttinut henkilö voi esimerkiksi kokea poikkeuksellisen voimakkaita ja todentuntuisia aistiharhoja ja luulla niitä todeksi.
(Wikipedia)
Nappasin Hulluruohola - kirjan ensisijaisesti sen mahdottoman hienon kannen perusteella. Kannessa on mm.hulluruohoa, ritariperhosta, ihmisen aivoja, juhannusruusu ja kaukoputki. Se on varsinainen kollaasi kuvia, jotka sitten kirjan luettuani ymmärsin. Kannen väritys on ruskeahko ja muistuttaa niitä vanhoja kirjoja, joita isoisälläni oli kirjahyllyssään. Hulluruoholan kansi ei huuda olemassaoloaan tehosteväreillä tai kirkuvilla fonteilla, vaan houkuttelee luokseen lähempään tarkasteluun. Hienosta kannesta kiitokset Mika Wistille!
Kiinnostuminen kannesta innosti minua tarkastelemaan lähemmin omassa hyllyssäni seisovia kirjoja ja tällaisen suppeahkon otoksen johdosta tulin päätelmään, että kirjojen kannet ovat yleensä aika mitäänsanomattomia. Eivät ne varsinaisesti rumia ole, mutta eipä niissä juurikaan viljellä mielikuvitusta ruokkivaa tai kiinnostusta herättäviä elementtejäkään. Ymmärrän hyvin, että esim. kirjakaupassa teoksen tulee kiinnittää asiakkaan huomio mahdollisimman nopeasti ja vieläpä saada tiivistettyä koko kirja yhteen kuvaan, joka kertoisi kirjasta jotakin olennaista. Eipä ole helppo homma graafisilla suunittelijoillakaan. Vaikka en ihan super-innoissani ole nykykirjojen kansitaiteesta, niin ilolla tervehdin kuitenkin esim. valtaosaa suomalaisen nykykirjallisuuden kansia, joissa on ihan oikeasti käytetty ammattitaitoista suunittelijaa. En vahingossakaan tartu kirjaan, jonka kannessa huutaa jostakin kansainvälisestä kuvapankista napattu hajuton, mauton ja tylsä kuva. Kirja on mielestäni kaunis esine ja kirjailija on käyttänyt lukuisia työtunteja sen sisällön luomiseen, joten ajatuksia herättävät kannet ovat kuin se kuuluisa piste siellä iin päällä. Jokainen kirja on ammattitaitoisesti suunnitellut kantensa ansainnut!
Maritta Lintunen oli itselleni ihan vieras kirjailija, vielä pari viikkoa sitten en edes tiennyt moisen kirjailijan olemassaolosta. Hän on kyllä kirjoittanut runsaasti ja julkaissutkin runoja, novelleja ja romaanejakin. Omaan silmääni ei vaan ole sattunut. Hulluruohola on Lintusen neljäs romaani ja aika kiinnostava sellainen. Kirja pitää otteessaan alusta loppuun, sillä Lintusen kieli on juoksevaa ja tarina tempaa mukaansa.
Kirjan alussa Sara Järä saapuu kolmen vuoden reissultaan ulkomailta ja hänen ukkinsa on järjestänyt tälle ajelehtivalle kasvatustieteiden maisterille työpaikan paikkakunnalta, joka ei löydy edes kartalta. Isoisä on ostanut vanhan Riihen kylän koulun, jonne perustetaan asuinsija tähän "normi-maailmaan" sopeutumattomille , psykiatrisen hoidon ulottumattomissa oleville henkilöille. Sarasta on tuleva tämän "laitoksen" johtajatar.
Tähän idylliseen hoitolaitokseen päätyy kirjava joukko hahmoja, joilla jokaisella on vaikeuksia ns. tavallisen elämän kanssa. Toisilla viiraa päässä vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän, mutta kukaan heistä ei sovi normi-ihmisen muottiin. Ja mikäpä sitten on se normi-ihminen? Hulluruoholaksi ristityssä paikassa saa olla vapaasti sellainen kuin on ja toteuttaa niitä omia tarpeitaan ilman "hulluksi" leimautumista, sillä se arvio on jo tehty.
"Jokainenhan meistä pakenee todellisuutta,
kukin omin tavoin."
Jokainen kirjan hahmoista etsii tavalla tai toisella omaa paikkaansa tässä yhteisessä maailmassamme. Saralla on voimakas sitoutumiskammo, hänen isoisänsä on ollut elämänsä kanssa liian kiireinen löytääkseen omaa paikkaansa ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, Hulluruoholan asiakkaat kokevat arkisen elämän liian rajoittavana ja Saran mentorina toimivalla psykiatrian erikoislääkärillä Eelis Selanderilla on vissiin useampikin paikka haussa. Hulluruohola tarjoaa kaikille turvallisen pakopaikan, jossa jokainen voi toteuttaa omaa "hulluuttaan" ilman arvostelua, ylenkatsetta tai sääliä.
Lintunen käsittelee kirjassa mielestäni varsin kiinnostavia kysymyksiä; ympäristön paineet vs omat toiveet, muotteihin mukautuminen, miten monenlaista voi olla rakkaus, missä kulkee terveyden ja (mielen)sairauden raja, muuttuuko "hulluus" jossain vaiheessa arkiseksi ja tavalliseksi, mitä loppujen lopuksi on se normi-elämä? Ehkä meille kaikille tekisi joskus hyvää olla ainakin vähän hullu ja sopeutumaton...
Lintusen kieli on kaunista ja varsinkin luontokuvaukset on niin kauniisti rakennettu, että välillä jopa tunsin ruusun tuoksun nenässäni ja silmieni eteen avautui tähtitaivaan tuikkiva kansi. Aistivoimainen kielenkäyttö sopii tähän romaaniin hyvin, sillä Hulluruohola - vanhana kouluna, sijainniltaan hevonkuusessa, järven rannalla, villiintyneen puutarhan ympäröimänä - näyttäytyy hyvin vahvana kulissina kaikille näille henkilöille ja tapahtumille. Liekö tällä joviaalilla kielenkäytöllä jotakin tekemistä Lintusen runoilijaminän kanssa?
Vaikka Hulluruohola on sukellus ihmismielen kummallisiin kommervenkkeihin ja rohkeuteen elää haluamaansa elämää, niin kirjaan on piilotettu aika mielenkiintoinen juoni, joka ainakin itseni löi ällikällä. En osannut odottaa mitään tuonkaltaista loppua tälle kirjalle - enemmänkin ajattelin tämän kirjan olevan Sara Järän kasvutarina haihattelijasta vastuunkantajaksi -, mutta olipa miellyttävä yllätys! Loppuratkaisu sopii passelisti tämän kirjan todellisuuteen, mutta uskottavuuden kanssa on ehkä vähän siinä ja siinä.
"Ystäväni opetti, että ihminen haluaa vastauksen
kolmeen kysymykseen.
Jokainen haluaa tietää mistä me tulemme, keitä me olemme
ja minne me menemme."
Eli tässä kirjassa liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä. Ja se on perin mukavaa!
Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta vedän viivan yli kohdasta 20. kirja, jonka valitsit luettavaksesi pelkästään kannen perusteella.
Kukkahattusetä kiittää ja yrittää hulluilla tai ainakin hullutella elämässään vähän enemmän.
 |
| Maritta Lintunen, Hulluruohola Wsoy 2014 |
Maritta Lintunen oli itselleni ihan vieras kirjailija, vielä pari viikkoa sitten en edes tiennyt moisen kirjailijan olemassaolosta. Hän on kyllä kirjoittanut runsaasti ja julkaissutkin runoja, novelleja ja romaanejakin. Omaan silmääni ei vaan ole sattunut. Hulluruohola on Lintusen neljäs romaani ja aika kiinnostava sellainen. Kirja pitää otteessaan alusta loppuun, sillä Lintusen kieli on juoksevaa ja tarina tempaa mukaansa.
Kirjan alussa Sara Järä saapuu kolmen vuoden reissultaan ulkomailta ja hänen ukkinsa on järjestänyt tälle ajelehtivalle kasvatustieteiden maisterille työpaikan paikkakunnalta, joka ei löydy edes kartalta. Isoisä on ostanut vanhan Riihen kylän koulun, jonne perustetaan asuinsija tähän "normi-maailmaan" sopeutumattomille , psykiatrisen hoidon ulottumattomissa oleville henkilöille. Sarasta on tuleva tämän "laitoksen" johtajatar.
Tähän idylliseen hoitolaitokseen päätyy kirjava joukko hahmoja, joilla jokaisella on vaikeuksia ns. tavallisen elämän kanssa. Toisilla viiraa päässä vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän, mutta kukaan heistä ei sovi normi-ihmisen muottiin. Ja mikäpä sitten on se normi-ihminen? Hulluruoholaksi ristityssä paikassa saa olla vapaasti sellainen kuin on ja toteuttaa niitä omia tarpeitaan ilman "hulluksi" leimautumista, sillä se arvio on jo tehty.
"Jokainenhan meistä pakenee todellisuutta,
kukin omin tavoin."
Jokainen kirjan hahmoista etsii tavalla tai toisella omaa paikkaansa tässä yhteisessä maailmassamme. Saralla on voimakas sitoutumiskammo, hänen isoisänsä on ollut elämänsä kanssa liian kiireinen löytääkseen omaa paikkaansa ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, Hulluruoholan asiakkaat kokevat arkisen elämän liian rajoittavana ja Saran mentorina toimivalla psykiatrian erikoislääkärillä Eelis Selanderilla on vissiin useampikin paikka haussa. Hulluruohola tarjoaa kaikille turvallisen pakopaikan, jossa jokainen voi toteuttaa omaa "hulluuttaan" ilman arvostelua, ylenkatsetta tai sääliä.
"Hulluruoholaiset, jotka käyttivät aistejaan nurinpäin
ja availivat aivolokerikkojaan kuin ovia Narniaan,
olivat tartuttaneet minuunkin tautinsa."
Lintusen kieli on kaunista ja varsinkin luontokuvaukset on niin kauniisti rakennettu, että välillä jopa tunsin ruusun tuoksun nenässäni ja silmieni eteen avautui tähtitaivaan tuikkiva kansi. Aistivoimainen kielenkäyttö sopii tähän romaaniin hyvin, sillä Hulluruohola - vanhana kouluna, sijainniltaan hevonkuusessa, järven rannalla, villiintyneen puutarhan ympäröimänä - näyttäytyy hyvin vahvana kulissina kaikille näille henkilöille ja tapahtumille. Liekö tällä joviaalilla kielenkäytöllä jotakin tekemistä Lintusen runoilijaminän kanssa?
Vaikka Hulluruohola on sukellus ihmismielen kummallisiin kommervenkkeihin ja rohkeuteen elää haluamaansa elämää, niin kirjaan on piilotettu aika mielenkiintoinen juoni, joka ainakin itseni löi ällikällä. En osannut odottaa mitään tuonkaltaista loppua tälle kirjalle - enemmänkin ajattelin tämän kirjan olevan Sara Järän kasvutarina haihattelijasta vastuunkantajaksi -, mutta olipa miellyttävä yllätys! Loppuratkaisu sopii passelisti tämän kirjan todellisuuteen, mutta uskottavuuden kanssa on ehkä vähän siinä ja siinä.
"Ystäväni opetti, että ihminen haluaa vastauksen
kolmeen kysymykseen.
Jokainen haluaa tietää mistä me tulemme, keitä me olemme
ja minne me menemme."
Eli tässä kirjassa liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä. Ja se on perin mukavaa!
Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta vedän viivan yli kohdasta 20. kirja, jonka valitsit luettavaksesi pelkästään kannen perusteella.
Kukkahattusetä kiittää ja yrittää hulluilla tai ainakin hullutella elämässään vähän enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti