Bubbling under 2016

Huikean kirjavuoden 2016 nippa nappa Top Tenin ulkopuolelle jääneet teokset, jotka kuitenkin ansaitsevat tulla huomioiduiksi mahtavina lukuelämyksinä!

 

 --------------------------------------------------------------------------------------------

LEMPI
MINNA RYTISALO
Gummerus 2016

TÄYDELLINEN TARJOILIJA
ALAIN CLAUDE SULZER
Lurra editions 2016

TÖRMÄYS
ANNAMARI MARTTINEN
Tammi 2016

ONEIRON
LAURA LINDSTEDT
Teos 2015

FRAU
TERHI RANNELA
Karisto 2016

KIRKKAUS
RIITTA JALONEN
Tammi 2016

Top Ten vuonna 2016

Hyvä kirjavuosi 2016 ja tässä kermat päältä - satunnaisessa järjestyksessä parhaat lukemani kirjat tältä vuodelta!

MITÄ MIEHEN PITÄÄ
JARMO IHALAINEN
Atena 2016

GALTBYSTÄ LÄNTEEN
LEENA PARKKINEN
Teos 2013 

IRINAN KUOLEMAT
ASKO SAHLBERG
Like 2015 

SHANTARAM
GREGORY DAVID ROBERTS
Abacus 2005

DORA,DORA
HEIDI KÖNGÄS
Otava 2012 

PYHÄ PETO
SAMI HILVO
Tammi 2016

THE WHITE TIGER
ARAVIND ADIGA
Free Press 2008

YLITSE TAIVAAN JA MAAN
JAMIE ZEPPA
Tammi 2000

KOTI MAAILMAN LAIDALLA
MICHAEL CUNNINGHAM
Gummerus 2002

VIERAAT
HELMI KEKKONEN
Siltala 2016

AIKAMME ROBIN HOOD

katukuvaa Mumbaista

Kuulostaa aina vähän luotaantyöntävältä, kun kirjan etukanteen on painettu maaginen slogan "international bestseller" - se on minusta aina vähän sama kuin kärpäset sanoisivat paskasta, että hyvää se on. Kansainvälinen menestysteos on minusta usein vähän mauton, hajuton, väritön, kevyt hupailu, joka ei ärsytä ketään ja kaikkialla maailmassa ihmiset voivat huoletta tarttua siihen, eikä kukaan loukkaannu liian kärkkäästä kirjoitustyylistä - lentokenttien vakiokamaa kiikutettavaksi kassalle ja näin saa ostettua tunteen olevansa osa kansainvälistä lukupiiriä.

Shantaramista (= the Man of Peace) kuulin elämäni ensimmäistä kertaa viime kesänä, kun eräs työkaverini oli reissannut Intiassa ja kehui kirjaa kovasti. "Kaikki" länkkärit olivat kuulemma haltioissaan tästä opuksesta ja kuljettivat tätä lähes tuhatsivuista kirjaa reppujensa pohjalla. Olin unohtanut koko kirjan - joka niin usein tapahtuu, kun joku suosittelee jotain teosta ja ensin on siitä aivan pähkinöinä, mutta sitten tulee uusia suosituksia ja vanhat jää jonnekin muistin lokeroihin, jotka eivät ehkä koskaan enää avaudu - ja kun etsin uutta luettavaa Gokarnasta, niin pienen kirjakaupan myyjä suositteli minulle kyseistä teosta. Muistin työkaverini kanssa käymäni keskustelun, mutta nikottelin aluksi vähän tämän kirjan paksuuden kanssa. Ideaalikirjassani on 200-300 sivua, koska musta tuntuu, että aika harva teos säilyttää intensiteettiään pidempään tai ainakin minä ehdin kyllästyä koko kirjaan. Ja tietysti täällä reppuillessani mun tulee kantaa selässäni kaikki, mitä täällä hankin, joten tuotakin piti tietty harkita. Shantaramia en jaksaisi lukea kovinkaan nopeasti, joten kirjasta tulisi pitkäaikainen paino reppuuni. Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen päätin kuitenkin ostaa kyseisen teoksen ja -ehkä- se oli kuitenkin mainossloganin "kansainvälinen menestysteos" syytä - eikä olisi ensimmäinen kerta kun lankean mainosmaakareiden asettamaan ansaan - mene ja tiedä....

Shantaram
Gregory David Roberts
2003

Shantaram on "omaelämäkerta" - sitaateissa sen takia, että kirjoittaja on myöhemmin kertonut lisänneensä tarinaan fiktiivisiä elementtejä ja aiheuttanut hämmennystä Shantaram-faneissa, jotka ovat halunneet kulkea tämän kaverin jalanjäljissä ympäri Mumbaita - australialaisesta sällistä, joka Down Under on kärsimässä vankilatuomiota huumerikoksista, pakenee vankilasta ja matkustaa väärän passin turvin Mumbaihin aloittaakseen siellä uuden elämän. Mumbaissa hän törmää paikalliseen länkkäriyhteisöön ja tämän yhteisön monenkirjavaan ja monilla eri tavoin pakeneviin jäseniin, paikallisiin slummiasukkaisiin ja lopulta Mumbain alamaailmaa pyörittävään, kansainväliseen mafiaan, joka vie hänet lopulta tekemään mustan pörssin kauppaa sotivaan Afganistaniin.

Kirjan massiivisen sivumäärän pitää koossa ennen kaikkea huikea ihmisgalleria - salaperäinen Karla, bordellia pyörittävä Madame Zhou, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, huikentelevainen Didier, sympaattinen Prabaker, filmitähtimäisen komea, mutta vaarallinen Abdullah ja monet muut - ja Robertsin kyky kirjoittaa cliff hangereita pitkin matkaa, jotka janottavat tietää lisää näistä tyypeistä. Kirja on viihdyttävä seikkailuromaani, jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa taistelua keskenään ja kirjan keskiössä oleva päähenkilö Shantaram aka Linbaba aka Gregory David Roberts joutuu alituiseen pohtimaan oman puolensa valitsemista.

Ennen vankilaan joutumistaan Roberts on opiskellut yliopistossa ja toiminut kotimaassaan toimittajana, joten sana tällä kirjailijalla on hallussaan. Ja kyky tietysti koukuttaa lukijansa romaanin pyörteisiin. Kirjan päähenkilö tuntuu seikkailevan aika monen ihmisen edestä ja joutuvan eriskummallisiin tilanteisiin tämän tästä, joka aluksi vähän ärsytti meikäläistä, koska luin kirjaa nimenomaan elämänkertana, mutta luopuessani tuosta tiukasta kategoriasta antauduin täysillä seikkailuromaanin pariin. Tarinan päähenkilö on sopivan väritön ja ehkä vähän tylsäkin hahmo, joka kuitenkin on oikeudenmukainen, vaatimaton ja aina valmis auttamaan ystäviään. Hänelläkin on kuitenkin traumansa, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän - joutuessaan vankilaan Australiassa, hän on joutunut luopumaan vaimostaan ja lapsestaan. Romaanin suola on nimenomaan jengi, joka pyörii päähenkilön ympärillä. Voisin kuvitella, että näissä hahmoissa on kirjailijan mielikuvitus saattanut lentää aika korkealla. Hahmoista paljastetaan pikku hiljaa lisää kiinnostavia asioita ja silti ne pysyvät hyvin kasassa ja yhtenäisinä.

Luin kirjaa suurimman osan Mumbaissa ja oli mukavaa bongata paikkoja Colaban alueelta, joissa Shantaramkin on aikaansa viettänyt. Ja asuinhan minäkin Indian Guest Housessa - enkä tosiaankaan ollut ainoa länkkäri siellä, joka oli lukenut kirjan -, josta Linbabakin aloitti Intian reissunsa. Kirjassa liikutaan pääosin 1980-luvulla, joka tekee teoksesta myös helposti lähestyttävän. Historialliset seikkailuromaanit ovat asia erikseen, mutta itseäni kiinnostavat enemmän romaanit, jotka liikkuvat ajassa, josta minullakin on omakohtaista kokemusta. Ja turhahan sitä on kieltää, että useinkin kirjan parissa kuvittelin itseni Shantaramin paikalle ja ajattelin, olisiko moinen elämä mahdollista myös minulle - voisinko luopua kaikesta entisestä ja venyttää moraaliani lain väärälle puolelle ja useimmiten vastaukseni oli kyllä. Varsinkin, jos saisin noin mahtavan ystäväporukan ympärilleni.

Teoksessa ainoa minua ärsyttävä piirre liittyi kirjan päähenkilöön ja nimenomaan siihen, että kirja on kuitenkin kirjoitettu minä-muodossa. Kirjailija tekee Linbabasta eli itsestään niin hyvän ihmisen, että jossain kohdin tuntui hunaja valuvan jo korvistani. Hän perustaa muun muassa alkeellisen klinikan slummiin, jossa hoitaa slummin asukkaita ilman korvausta, avustaa runsaskätisesti köyhempiään, on täydellinen ja riutuva rakkaudessaan, jota ei voi koskaan saavuttaa ja vaikka Afganistanin sodassa tulee paljon kuolonuhreja, niin Linbaba ei koskaan tartu aseeseensa tappaakseen. Mutta ehkä tämäntyyppinen genre vaatii täydellisen ihmisen keskushenkilökseen, jotta tapahtumat ympärillä näyttäytyisivät mahdollisimman kiinnostavilta - eipä sitä taida paljon olla vikaa Robin Hoodissakaan!

Viime vuoden lokakuussa kirjaan ilmestyi jatko-osa The Mountain Shadow, joka taitaa meikäläiseltä jäädä väliin. Part II on vieläkin paksumpi kuin esikoinen ja jatkaa Shantaramin tarinaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Seikkailu jatkukoon ilman minua...

KADONNEEN TOTUUDEN PERÄSSÄ

Sadhus
Going Beyond the Dreadlocks
Patrick Levy
Prakash Books India Pvt.Ltd. 2015

Sadhu on hindulaisuuden askeetti tai pyhä mies. Sadhut omistavat koko elämänsä moksan tavoittelemiselle, ja luopuvat nautinnoista, velvollisuuksista ja käytännön tavoitteista. Sadhut harjoittavat joogaa, joten heitä sanotaan myös joogeiksi. "Sadhu" on sanskritinkielinen sana ja tarkoittaa hyvää miestä.

Sadhuja koskevat säännökset ovat erilaiset eri hindulaisuuden suuntauksissa. Yhteisiä tavoitteita ovat totuudellisuus, väkivallattomuus, kieltäymys ja uhrautuvaisuus.(Wikipedia)

Heitä on täällä miljoonia...näitä vaeltelevia intialaisia askeetteja, kerjääviä munkkeja, mystisiä kuljeskelijoita, kulkuri-filosofeja, ihmeidentekijöitä, hashiksen polttelijoita, pyhiä miehiä...mutta loppu viimein heistä tiedetään perin vähän. Heitä on kuvattu paljon, mutta heidän sanojaan on kuultu aika harvoin.

Jotkut sadhuista aloittavat uransa jo lapsena, mutta joukossa on myös useita toimihenkilöitä, kauppiaita, kiinteistövälittäjiä, varkaita...he ovat kaikki jättäneet perheensä ja työnsä tullakseen vaeltavaksi, pyhäksi mieheksi - sadhuksi. He kieltäytyvät kaikesta työstä ja valansa myötä he eivät voi hyväksyä myöskään minkäänlaista palkkaa tai palkkiota. He ovat vapaaehtoisesti valinneet vapautuksen polun.

Sadhut ovat pyhittäneet elämänsä ja itsensä tekemättömyydelle. Maailmassa, joka huutaa ekologisen katastrofin ja hillitsemättömän väestönkasvun  partaalla, sadhut ovat viestintuojia toisenlaisesta todellisuudesta, jossa vallitsee vapaus ja vaatimattomuus. Tuosta maailmasta, jonka aikamme kapitalistinen sivilisaatio on jo kauan sitten unohtanut töiden, kulutuksen, talouskasvun ja kilpailun yhä kasvaessa.

Patrick Levy seuraa kirjassaan näiden rastatukkaisten miesten jokapäiväistä elämää viettämällä kuukausia tien päällä heidän kanssaan. Kirjailija huomaa miesten olevan erittäin kunnioitettu osa intialaista yhteiskuntaa ja heidän opetuksiaan ja neuvojaan tullaan kuuntelemaan pitkienkin matkojen takaa. 

Intialaisessa yhteiskunnassa on kaksi ihmisryhmää, jotka kiinnostavat minua erityisen paljon. Toinen ryhmä on hijrat , joihin törmää kaduilla ja varsinkin junissa kerjäämässä jokapäiväista leipäänsä. Nämä "tyttö-pojat" tai eunukit tai transgenderit ovat olleet vuosisatoja osa intialaista kulttuuria; ensin haaremien vartijoina ja myöhemmin heihin on liitetty uskonnollisia ulottuvuuksia esim. heidän siunauksiaan kaivataan vastasyntyneelle vauvalle tai hääseremonioissa. Nykyisin tämä vähemmistö elää köyhyyden partaalla, eikä kovinkaan moni ole valmis palkkaamaan heitä ansiotyöhön, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää kerjääminen tai ajautuminen prostituutioon.
Toinen katukuvassa huomion kiinnittävä ryhmä on sadhut. Heitä tapaa varsinkin Intian pyhillä paikoilla, kuten temppeleiden liepeillä, Gangesin rannoilla ja erityisen paljon heitä on hindujen pyhimmän kaupungin Varanasin ghat-alueiden portailla istuskelemassa ja polttelemassa "rauhanpiippuaan". Näitä askeettejakin on tietysti moneen junaan; osa on sisäisestä pakosta lähtenyt etsikkomatkalle kohti syvemmän totuuden lähdettä ja osa on käynyt kaupassa ostamassa sadhu-releet, joiden avulla tekee mukavat päiväansiot istuskelemalla auringossa ja kertomalla viiden pennin viisauksia turisteille.

En ole löytänyt kovinkaan paljoa kirjallisuutta näistä ihmisryhmistä, joten olin innoissani, kun silmiini sattui Patrick Levyn kirja sadhuista ja heidän ajatuksistaan rastatukkiensa alla. Levy on ranskalainen kirjailija/toimittaja, jota kiinnostaa lopullisen totuuden etsiminen. Hän on ateisti, joka ei usko minkäänlaisen Jumalan/jumaluuden/jumalien olemassaoloon. Hän lähestyy aihettaan enemmänkin filosofisesta näkökulmasta ja haastaa myös lukijansa miettimään omaa suhdettaan totuuksiin ja merkityksiin - mitä elämä on? mitä onni tai epäonni on? mistä me tulemme ja minne olemme menossa?

Sadhus on kirja, joka on kirjoitettu road movien muotoon. Levy viettää aikaansa Varanasissa Mother Gangan rannoilla ja tutustuu muutamiin sadhuihin. Hän haastattelee heitä ja yrittää ottaa selvää kunkin askeetin tarkoitusperistä ja elämän filosofiasta. Vihdoin hän löytää sadhun, joka puhuu tarpeeksi hyvää englantia ja joka on valmis ottamaan Levyn mukaansa "opetuslapseksi"/noviisiksi. Ennen reissuun lähtemistä Levyn tulee kuitenkin luopua kaikesta omaisuudestaan ja rahoistaan sekä luottokorteistaan ja hän saa omistaa vain lannevaatteen, sandaalit, vesiastian, viltin sekä pienen kassin, jossa mukana kulkee muutama kirja. Ja Gangesin rannalla Levy luopuu myös hiuksistaan, sillä tukattomuus on noviisin merkki, eikä kirjailija halua olla mukana ainoastaan ulkopuolisena tarkkailijana vaan elää osana tätä pyhien miesten yhteisöä.

Kirjassa liikutaan ympäri Intiaa ilman sen kummempaa päämäärää saapua jonnekin. Oppi-isä lähtee matkaan, kun hänestä siltä tuntuu ja pysähtelee paikkoihin, jotka hänestä tuntuvat oikeilta. Mihinkään ei olla menossa, vaan ainoastaan tämä hetki on merkityksellinen. Kohdattavat ihmiset - muut sadhut, turistit, paikalliset - otetaan aina todesta ja heihin suhtaudutaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Iltaisin sadhujen istuskellessa pyhän tulen ympärillä ja polttaen ties kuinka monetta hashissätkää  huumorikin kukkii miesten keskuudessa. Ja sitten onkin aika käpertyä vilttinsä päälle ja käydä nukkumaan milloin mihinkin - parhaassa tapauksessa majapaikka löytyy jonkun temppelin ashramista, mutta paljas maa puun alla välttää yhtä hyvin.

Levy käy kirjassaan useita mielenkiintoisia keskusteluja sadhujen kanssa ja niissä käy ilmi, että lähes tulkoon kaikilla askeeteilla on omanlaisensa näkemys "totuuteen". Sadhut eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä, jossa kaikki jakavat samanlaiset näkemykset elämästä tai sitä ylläpitävistä voimista. Ja sadhujenkin parissa on ääriryhmiä, jotka ovat vieneet askeesinsa vieläkin pidemmälle - osa heistä on jaloillaan koko ajan (standing babas) ja nukkuvatkin seinään kiinnitettyjen remmien varassa, osa pukeutuu "ainoastaan tuuleen" (nagas) eli kulkevat täysin alastomina pitkin maita ja mantuja, osa pysyy koko ajan paikallaan ja meditoi kaiken valveilla olo aikansa. Levy on erityisen kiinnostunut pyhien miesten motiiveista lähteä askeesin tielle, sillä tuota tietä ei ole aina helppo kulkea. Joskus almuja tulee runsaastikin, mutta usein kirjassakin käydään nukkumaan tyhjin vatsoin moskiittojen imiessä viimeisetkin veret lähes luurangonlaihoista miehistä. Motiiveja löytyy kaikkiin lähtöihin, osa on jo lapsena tuntenut kutsumusta lähteä etsimään "jotain maailman ulkopuolista", osan vanhemmat ovat laittaneet lapsensa sadhun matkaan, koska heillä itsellään ei ole ollut varaa kasvattaa jälkikasvuaan, muutamat ovat kyllästyneet kapitalistiseen yhteiskuntaan ja hylänneet perheensä,työnsä, omaisuutensa ja lähteneet vaeltamaan ja osalle sadhu-yhteisö on pakopaikka lain kouran ulottumattomissa.

Sadhus - Going Beyond the Dreadlocks on mainio sukellus maailmaan, joka länsimaiselta ihmiseltä jää usein pimentoon. Perin suljettu yhteisö ei juurikaan avaudu ulkopuoliselle tarkkailijalle - ja kotialbumissa olevat valokuvat eivät juurikaan kerro näiden miesten ajattelusta - , eikä Levykään saanut vastauksia kaikkiin haluamiinsa kysymyksiin. Useimmat sadhut eivät halua kertoa aikaisemmasta elämästään, sillä elämä on alkanut vasta siitä, kun matka sadhuna aloitetaan. Kirjaa oli helppo lukea, koska Levy on ranskalainen ja luulen, että häntä eurooppalaisena kiinnostavat suurin piirtein samat asiat kuin itseäni. Sain teoksesta paljon lisää tietoa sadhujen elämästä ja niin kuin elämässä yleensä, mikään ei ole niin yksinkertaista kuin aluksi vaikuttaa...kirja onnistuu valottamaan sadhujen maailmaa monesta eri näkökulmasta ja tekee sen kaiken kunnioituksella näitä pyhiä miehiä kohtaan. Sadhut tarjoavat vaihtoehtoista näkemystä maailmasta ja maailmankaikkeudesta, mutta perimmäistä totuutta ei heilläkään ole tarjolla. Kiinnostavia näkemyksiä nämä rastapäät kuitenkin tarjoavat, vaikka jokaisen meistä tulee kuitenkin löytää se oma tiemme onneen - toiselle se on vaeltelu ympäri Intian maaseutua ja jollekin muulle sunnuntaikirkko tai meditaatio, jokainen tulkoon tavallaan onnelliseksi ja ansaitkoon muiden kunnioituksen. Matka jatkuu edelleen sekä Patrick Levylla että itselläni, mutta ehkä joskus jossain näkyy valoakin tunnelin päässä...

IHMISELÄMÄN IHANUUS JA KURJUUS

Aina välillä täällä reissun päällä törmää kirjakauppoihin, jotka ovat niin houkuttelevia ja siististi järjestettyjä, että sieltä voisi kahmia vaikka kuinka paljon luettavaa. Goan pääkaupungissa Panajissa tai Panjimissa oli yksi tällainen aarreaitta. Ja kaiken lisäksi Goasta kertovat kirjat oli asetettu ihan omalle hyllylleen. Matkalla on minusta mukavaa tutustua paikalliseen kirjallisuuteen, johon harvemmin törmää kotimaassa ja noiden kirjojen avulla pääsee vähän kurkkaamaan paikallisten ihmisten arkeen - avaamaan oven yksityisten ihmisten koteihin ja arvomaailmaan, joka useimmiten jää turistikulissien taakse.

Damodar Mauzon neljäntoista novellin kokoelma sisältää tarinoita Goalta peräti neljältä eri vuosikymmeneltä. Kokoelman vanhimmat tekstit on kirjoitettu jo 1960-luvulla ja uusimmat vuosituhannen vaihteessa. Niitä on julkaistu pitkin matkaa erilaisissa lehdissä ja antologioissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ne on koottu yksien kansien sisään.

Kokoelman kaikissa novelleissa tarunhohtoinen ja hiekkarannoistaan tuttu Goa näyttelee ainakin sivuroolia. Sielläkin ihmiset elävät tavallista arkea, yrittävät hankkia elantoaan mitä erikoisemmilla keinoilla ja rakastavat tai vihaavat lähimmäisiään, vaikka turisteille Goa näyttäytyykin aina hymyilevinä kasvoina, loputtomina hiekkarantoina ja vesiurheiluparatiisina. Mauzon novellit liikkuvat yksittäisten ihmisten tavallisessa elämässä ja kertovat aika yleismaailmallista tarinaa siitä, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia olipa pään päällä sitten täydeltä terältä paahtava aurinko tai Kuusamon kaamoksessa hohtava kuu.

Juuri tämä yleisinhimillisyys tekee näistä novelleista lukemisen arvoisia. Ihminen on ihminen joka paikassa, eikä maantieteellinen sijainti sitä muuksi muuta. Toki kulttuuriset poikkeamat korostavat tiettyjä piirteitä ja esimerkiksi perheyhteisön merkitys on Intiassa ihan toinen kuin Suomessa, mutta pienellä viilauksella ja nimien muuttamisella nämä novellit voisivat yhtä hyvin kertoa Härmästä.

Ehkä tämä pitkä ajallinen jatkumo, jonka aikana nämä novellit ovat syntyneet, on saanut aikaan epätasaisuutta tai sitten kaikkien tarinoiden aihe ei vaan kiinnosta minua tarpeeksi, jotta ne olisivat jättäneet jonkunlaisen muistijäljen novellin loputtua. Mutta kirjan loputtua huomasin ajattelevani aika montaakin tarinaa vielä mielessäni ja Mauzon tapaa rakentaa tarinansa. Kirjailija vie lukijan hahmojensa arkiseen ja tapahtumaköyhään maailmaan, joka novellin viimeisellä sivulla saa aivan uudenlaisen käänteen.

Eniten minua ehkä kosketti teksti For Death Does Not Come, jossa ihmisen sijasta tarina kerrotaan vesikäärmeen näkökulmasta. Goan kuuma ja kuiva kesä vaatii paljon myös luonnolta. Vesi on kortilla, eikä sitä riitä aina kaikille; puut kellastuvat ja kuolevat kuivuuteen, eläimet taistelevat samoista varjoisista lätäköistä ihmisten kanssa ja kaikki odottavat vilvoittavan ja kostean monsuunikauden alkamista (vrt. Suomen syksy). Tässäkin novellissa kuten niin usein muutenkin elämän kilpajuoksussa eläimet jäävät tappiolle joutuessaan kilvoittelemaan samasta elinpiiristä ihmisten kanssa. Äiti-käärme on jo menettänyt puolisonsa ihmisen käärmekammon seurauksena ja poikaset ovat yksi kerrallaan nääntyneet janoon kuivassa erämaassa. Äiti-käärme sinnittelee vielä elossa, koska kuolema ei ole vielä korjannut. Viimeisillä voimillaan vesikäärme luikertelee pienen lammen rantaan, jossa on vielä hieman vettä. Pelastus on kuitenkin hetkellinen, sillä myös ihmiset ovat löytäneet tämän viimeisen vilvoittavan lähteen ja luonnon herrana ihmisellä on oikeus päättää heikomman osapuolen elämästä ja kuolemasta. " Good shot! It took just one stroke."

Toinen eläinten oikeuksiin - vai pitäisikö sanoa, ihmisten oikeuksiin - kantaa ottava novelli on In the Land of Humans. Siinä nuori ja köyhä karjanajaja Halsid´du on viemässä tusinaa härkää teuraalle Goan osavaltioon. Naapurivaltiosta kotoisin oleva karjanajaja on kuullut paljon hyvää Goasta ja sen ystävällisistä ihmisistä, vaikka heillä ei olekaan yhteistä kieltä Halsid´du on odottanut reissua pitkään, jotta pääsee tutustumaan Intian mukavimpaan kansaan. Ylitettyään rajan Goan puolelle kaveri törmää mielenosoittajiin, mutta yhteisen kielen puuttuessa hän ei ymmärrä, mistä huudossa ja mekastuksessa on kysymys. Paikalliset eläinten ystävät ovat kokoontuneet puolustamaan eläinten oikeuksia ja ottavat hampaisiinsa tämän karjanajajan. Ystävällismieliset goalaiset pieksevät Halsid´dun henki hieveriin, koska juuri tämä kaveri on pääpiru kaikkien eläinten oikeuksien tiellä. " At the end of it all, Halsid´du was left wondering, why he had been beaten black and blue by those who lived in this land of humans. "

Eläimistä kertoo myös novelli Coinsanv`s Cattle, jossa köyhä goalaisperhe on kiintynyt omistamiinsa kahteen kantturaan niinkuin meillä kiinnytään lemmikkeihin. Rahat ovat perheellä lopussa ja lehmistä on pakko luopua, jotta olisi mahdollista saada murua rinnan alle myös perheen kolmelle lapselle. Eläimille heitetään hyvästit ja perheen isä lähtee markkinoille myymään elukoitaan. Äiti tekee omaa surutyötään kotona, kunnes illansuussa kuulee tutun karjakellon kilinän - perheen isä ei ole kyennyt luopumaan elikoista, vaan palaa markkinoilta taskut tyhjinä, mutta mieli sitäkin iloisempana...

Kirjan parissa novellissa käsitellään niin yleismaailmallisia ongelmia, että ne voisivat tapahtua ihan missä vaan Goan sijasta. She´s Dead! novellissa poliittinen kollega pähkäilee, milloin olisi sopiva hetki kertoa kaverilleen, että tämän vaimo on äkillisesti kuollut. Ja kokoelman niminovellissa Teresa´s Man mies on onnistunut naimakaupoissaan ja saanut itselleen hemaisevan puolison. Mustasukkaisuus kuitenkin riivaa Peteriä ja varsinkin, kun ystävät heittävät vielä lisää vettä myllyyn, niin eräänä iltana Teresa saa maistaa aviomiehensä nyrkkiä ilman mitään syytä - kuppi on vaan kaatunut nurin. Ahhhhh, miten suomalaistakin!!!

Kokoelman päättävä novelli A Writer´s Tale avaa sarkastisesti kirjailijoiden maailmaa ja sitä dilemmaa, mistä kirjailijat tarinansa ammentavat. Mr Manohar on kokenut ja ansioitunut kirjailija, joka eräässä kirjailijaseminaarissa saa seuraansa kirjailijanuraansa aloittelevan nuoren naisen. Tämä Jayatha-niminen naikkonen lyöttäytyy herran seuraan aina ja kaikkialla kuin iilimato. Vaikka Manohar on lähes sukupolven vanhempi kuin kauniimpi kollegansa, niin sepä ei tätä naisihmistä tunnu haittaavan. Manoharia varoitetaan useampaan otteeseen tämän naisen pauloihin joutumisesta, mutta herra haluaa olla vain ystävällinen noviisille ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia. Seminaarin edetessä Jayathan ehdotukset käyvät yhä rohkeammiksi ja kävelyretkiä voisi jatkaa vielä makuuhuoneen puolellekin. Manohar hillitsee itsensä, eikä tunne samanlaista vetoa Jayathaan kuin tämä ja seminaarin päättyessä vanhempi kirjailija palaakin kotiinsa hyvillä mielin vaimonsa ja lastensa luo. Hieman ärsyyntyneenä pilalle menneestä kirjallisuusseminaarista Manohar ajattelee, että voisi joskus tulevaisuudessa käyttää tätä naishahmoa romaaninsa hahmogalleriassa, mutta Jayathapa ehtii ensin...ja julkaisee menestysromaanin vanhenevasta kirjailijasta, joka on yrittänyt vietellä nuoren kirjailijan seminaarissa.

Teresa´s Man and other stories from Goa
Damodar Mauzo
Rupa Publications India 2014

YKSINÄINEN METSÄSTÄJÄ

Yksinäinen metsästäjä, Vilie, päättää etsiä joen, josta on jo pitkään uneksinut. Hän haluaa sukeltaa tämän joen tyynen pinnan alle ja hakea joen pohjasta tarunhohtoisen kiven, joka antaa hänelle ylimaallisia voimia. Matka joelle on kuitenkin vaativa. Vilien täytyy selviytyä useita päiviä sankassa aarnimetsässä niukalla ravinnolla, kohdata äänekkäät ja kohtalokkaat metsänhenget ja syvällä maan uumenissa asuvat demonit, jotka houkuttelevat viatonta sielua pimeyden maailmaan. Vilien tielle asettuu myös kolme nuorta, aseistettua miestä, jotka ryyppyillan päätteeksi ryhtyvät ammuskelemaan. Yksi kavereista menettää pyssysodassa henkensä ja pari muuta yrittävät lavastaa Vilien syylliseksi tapahtuneeseen.

When the River Sleeps
Easterine Kire
Zubaan Publishers Pvt.Ltd, 2014

Easterine Kiren romaani vie lukijan Nagalandin synkkiin metsiin ja saavuttamattomien vuorien rinteille, joissa vielä on koskematonta luontoa. Tuolla luonnon ihmeet ovat arkipäivää ja yliluonnollisuus osa todellisuutta. Lukijakin tempaistaan tähän luonnon ja ihmisen väliseen rinnakkaiseloon, kun Vilie rämpii ryteikössä ja yrittää löytää metsästä jotakin ruuaksi kelpaavaa. Ja vaeltaminen yhdessä Vilien kanssa vie kanssakulkijan maailmaan, jossa henget ovat yhtä luonnollisia kuin ihmiset ja missä vaara tai pelastus vaanii jokaisen mutkan takana.

Kiren kirja on vahva kertomus, joka kutsuu lukijan Nagalandissa asuvien ihmisten elämään ja sydämiin. Tavat ja uskomukset, niiden merkitys ihmisille ja Nagalandin maalle, tiiviit kyläyhteisöt ja elämän rytmi, joka ammentaa harmoniansa ympäröivästä luonnosta ovat tämän kirjan ehdottomia vahvuuksia.

When the River Sleeps on kirja, jossa yksinäisen miehen tie vie kohti unelmaansa. Matkalla hän kohtaa uskomattomia vaikeuksia verenhimoisista tiikereistä pahansisuisiin leskien haamuihin, mutta hän ei anna minkäänlaisen esteen tulla unelmansa eteen.

Jälleen kerran eksyin kirjakauppaan vaan kattelemaan tarjontaa, eikä tarkoituksenani ollut todellakaan hankkia mitään uutta painoa reppuuni. Chennain kirjakaupassa oli kirjat laitettu esille oikein nätisti ja sieltä pisti silmääni heti tämä When the River Sleeps, koska akvarellimaisen kaunis kansi erottui muista teoksista. Pähkäilin aikani hankintaa, mutta pehmeäkantisten kirjojen hinta ei täällä Intiassa päätä huimaa - yleensä hinnat pyörivät 5-10 euron nurkilla. Takakannen tekstikin vaikutti aika kiinnostavalta, koska olen kuullut aika paljon tarinoita Nagalandista, jossa ihmiset vielä elävät sopusoinnussa luonnon kanssa ja "länsimainen sivistys" ei ole päässyt heitä turmelemaan. Kiikutin opuksen kassalle ja reppuni huokaisee lisäpainosta.

Kirjan parasta antia oli mielestäni vanha perimätieto, jonka varassa Vilie selviytyy kaikenmaailman vaaroista. Luonnosta löytyy niin syötävä kuin lääkkeetkin, kunhan on muistanut kuunnella vanhempien ja viisaampien neuvoja. Kirjassa eletään luonnon kanssa sopusoinnussa, eikä mitään riistetä luonnosta, ellei sitä oikeasti tarvita. Kirja onkin varsinainen ekologisuuden ylistys, vaikka oikeasti taitaa olla niin, että luonnon keskellä elävät ihmiset ovat itse oivaltaneet keskinäisen sopusoinnun palvelevan sekä luontoa että sen asukkaita.

Vaikka kirjassa seurataan yksinäisen miehen matkaa toteuttamaan unelmaansa "nukkuvan joen aarteesta", niin oivallisesti kirjailija on saanut mahdutettua reissuun tapahtumia, jotka tuovat oman jännittävän lisänsä teokseen. Yliluonnolliset haamut ja kirkuvat lesket menee ehkä vähän viihteen puolelle, mutta aika näppärästi Kire on saanut nekin punottua osaksi juonta. Kaiken kaikkiaan opus oli näppärää viihdekirjallisuutta, jonka parissa aika kului sukkelasti, mutta mitään lähtemätöntä vaikutusta kirja ei tehnyt. Tosin kun katselee täällä Intiassa tuota muovijätteiden määrää ja ihmisten välinpitämättömyyttä maansa likaamisesta, niin tämän kirjan myötä voisi joku intialainen ehkä saada ahaa-elämyksen siitä, että luonnon kanssa voisi yrittää elää harmoniassakin.

TARINOITA RAKASTAMISEN VAIKEUDESTA

Eunuch Park; fifteen stories of love and destruction
Palash Krishna Mehrotra
Penguin Books India 2009

Palash Krishna Mehrotran novellikokoelma Eunuch Park kertoo tarinoita rakastamisen vaikeudesta nykypäivän Intiassa. Kirjassa prostituoidut, transvestiitit, murhaajat, narkomaanit, opiskelijat ja kaikenlaiset häslääjät etsivät tilaa rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Intiassa se ei aina ole kovin helppoa ja varsinkin mitä enemmän poikkeaa normista, sen vaikeampaa todellisen rakkauden löytäminen on.

Mehrotra tempaa viidessätoista novellissaan lukijan varjoisien kujien ja hämärien porttikonkien maailmaan, jotka tavallinen kaduntallaaja kiertää kaukaa. Nämä novellit ovat oiva osoitus siitä, että ovatpa mieltymyksemme ja perversiomme minkälaisia tahansa, niin rakkautta me kaikki kaipaamme. Intian vanha kulttuuri ja melkoisen konservatiivinen ihmiskäsitys on pikku hiljaa muuttumassa, kun uusi, koulutettu sukupolvi saa äänensä kuuluviin. Aikaisemmin kummallisuuksina pidetyt hijrat ovat vähitellen saamassa äänensä kuuluviin ja homouden tuomitsemisesta lain edessä ollaan hiljalleen luopumassa, mutta tällaiset suuret muutokset ottavat toki aikansa, eikä mikään tapahdu yhdessä yössä. Tässä perhekeskeisessä yhteiskunnassa on valtavan paljon hyvää ja sellaista, mistä mekin länsimaissa voisimme ottaa oppia, mutta pienen ihmisen elämässä tämä aiheuttaa myös odottamattomia hankaluuksia; kun kotona häärää koko ajan joku serkku tai täti tai isoäiti tai naapurin kakarat, niin mistäpä löytää paikka, jossa tehdä rakkautta?

Vaikka Mehrotra kirjoittaakin aika traagisista ihmiskohtaloista, niin ei hän huumoriakaan ole täysin unohtanut. Parhaimpana esimerkkinä on kokoelman niminovelli, jossa opiskelijat, opettajat, tavalliset perheen äidit ja -isät etsivät lounastunnilla paikkaa, jossa rakastella. Eunukkien ylläpitämää puistoa puskineen "vuokrataan" tähän tarkoitukseen ja keskeisellä paikalla sijaitseva viheralue onkin kovassa käytössä, tosin eunukkien välit eivät ole parhaat mahdolliset ja puskista voi joutua maksamaan useampaankin kertaan vuokraa.

The Nick of Time - novelli vie lukijan nuoren miehen pään sisään. Tarinassa yritetään hahmottaa taustoja sille, miksi mies tuntee halua pukeutua naisten vaatteisiin ja minkälaista tyydytystä hän siitä saa. The Farewell on katkeran suloinen tarina kaverista, joka koulussaan ihastuu kauniiseen tyttöön ja tekee kaikkensa, että saisi hänet omakseen, mutta tyttö ylenkatsoo poikaa, eikä pidä tätä kyllin hyvänä seurustelukumppanina. Myöhemmin poika lukee sanomalehdestä Delhissä tapahtuneesta bordelli-ratsiasta ja tunnistaa kuvasta nuoruudenrakkautensa. Dancing with Men vie lukijan hämärään salakapakkaan, jossa miehet voivat toteuttaa halujaan olla lähellä toisia miehiä ja Freshers´ Welcome paljastaa ensimmäisen vuoden miesopiskelijoiden varsin seksuaalisia nolaamisrituaaleja yliopistojen käytävillä ja kuitenkin halun olla osa tätä ikiaikaista perinnettä ja porukkaan kuulumista.

Mehrotra on löytänyt mielestäni kiinnostavia aiheita novelleilleen, mutta tuntuu, ettei hän olisi saanut niistä kaikkea irti. Jos aihevalinnat ovat näinkin rankkoja, niin olisin ehkä toivonut rankempaa tekstiäkin. Nyt jäi vähän sellainen maku, että kirjailija pidättelee itseään eikä päästä mielikuvitustaan lentoon ihan täysillä. Toisaalta on tietenkin mahdollista, ettei kirjaa olisi koskaan Intiassa julkaistu, jos teksti olisi ollut vieläkin rouheampaa. Novellien pituus on kymmenisen sivun luokkaa ja ne pitävät kestonsa ajan mielenkiintoa yllä, vaikka kaikki tekstit eivät ihan napakymppejä olekaan. Joka tapauksessa oli kiinnostavaa kurkata vähän turisti-Intian toisellekin puolelle ja päästä tirkistelemään maailmoja, jotka eivät ole ihan jokaisen kakkupala.

VIIDEN KIRJAN HAASTE

Ympäri kirjallista Blogistaniaa pyörii haaste, jossa ilmiannetaan viisi kirjaa erilaisissa kategorioissa. Minusta on ollut mielenkiintoista lukea muiden bloggareiden valinnoista, joten haluan jakaa myös omat valintani. Muutaman kirjan kohdalla joutui hieman pähkäilemään ja aivan varmasti kaikkiin kohtiin löytyisi myös muunkinlaisia vastauksia, mutta tässä nyt tältä istumalta muistini syövereistä kaivamani valinnat.


1)   Kirja, jota luen parhaillaan

SHANTARAM
Gregory David Roberts

Täällä Intiassa varsinkin, mutta varmasti muuallakin suurta suosiota nauttiva "the international bestseller" on lähes tuhat sivuinen opus Gregory David Robertsin aivan uskomattomasta elämäntarinasta. Pako australialaisesta vankilasta ja muutto väärän passin turvin Mumbaihin, siellä muutto slummiiin, alkeellisen klinikan perustaminen köyhille ja siirtyminen mustan pörssin kaupoista  keskelle Afganistanin sotaa pitää mielenkiintoa yllä, mutta kirjan massiivinen koko aiheuttaa sen, että kirja on ollut kesken jo jonkin aikaa.

2)   Kirja, josta pidin lapsena

ERIC
Doris Lund

Tähän kategoriaan ei ollut tunkua. En ollut lapsena mikään lukutoukka, joten käsitänkin "lapsen" vähän laajemmassa ikähaarukassa. Aloitin lukutaipaleeni vasta murrosiän nurkilla ja sieltä on jäänyt kaksi kirjaa muistojen kultaamaksi. Doris Lundin kirjoittama Eric teki vaikutuksen nuoreen teinipoikaan. Leukemiaan sairastunut poika elää elämänsä viimeisiä hetkiä ja saapa vielä kokea ensirakkaudenkin ennen kuolemaansa. Kirjan kirjoittaja on Ericin äiti. Tämän kirjan myötä itselleni selvisi viimeistään, että kaikki meistä eivät selviä harmaahapsiksi, eikä kukaan ole luvannut meille huomista. Luin kirjan uudestaan muutama vuosi sitten ja vaikutus ei todellakaan ollut sama. Kirja on kuin "oksennettua suklaata" (Jouko Turkka) - ylimakeaa siirappia, jossa äiti tekee pojastaan lähes yli-ihmisen. Taustalla on tietysti äärimmäinen tragedia ja ymmärrän äidin motiivit, mutta ehkä olisi ollut parempi olla lukematta kirjaa uudestaan vanhemmalla iällä. Kyynisyyden salakavala käärme on jo pesiytynyt nahkoihini ja usko "täydelliseen ihmiseen" on aikojen saatossa jo ehtinyt murskautua monet kerrat. Mutta ehdottomasti tärkeä kirja oman lukutaipaleeni alkuvuosilta.

SIVARI
Hellevi Salminen

Hellevi Salmisesta tuli samoihin aikoihin tärkeä kirjailija itselleni. Monet hänen teoksistaan puhuttelivat minua murrosikäisenä ja sain niistä lohtua, neuvoja, vertaistukea sekä samaistumisen kohteita. Murrosikäisenä pohdin paljon kuolemaa, murhia, tappamista ja syitä, miksi jotkut ovat valmiita kuolemaan omien uskomusten/uskontojen/isänmaan/omien mielipiteidensä puolesta. Ja armeija oli mielikuvissani paikka, jossa nuoria miehiä opetetaan taistelemaan ja tappamaan ja jopa kuolemaan jonkun niinkin abstraktin asian kuin isänmaan puolesta. Äitini kehoituksesta luin Sivarin ja kirjan myötä itselleni selvisi, etten ollutkaan ihan yksin asian kanssa. Jos tämä kirja ei varsinaisesti ollutkaan syy siihen, että aikoinaan valitsinkin siviilipalveluksen armeijan sijaan, niin selkeä taustavaikuttaja se on ollut jokatapauksessa.

3)   Kirja, joka jäi kesken

KÄTILÖ
Katja Kettu

Vitsi, miten harmittaa laittaa Kätilö tähän kohtaan, mutta minkäs teet...Olen aloittanut kirjaa varmasti ainakin viisi kertaa ja joka kerta vakuuttanut itselleni, että nyt luen teoksen loppuun, mutta enpä ole vieläkään päässyt viittäkymmentä sivua pidemmälle. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi? Ei kirjan alku mikään tappavan tylsäkään ole, mutta jotenkin en pääse sisään kirjan maailmaan ja aina tulee jotakin kiinnostavampaa luettavaa. Toisaalta voi johtua myös siitä, että kirjaa on hehkutettu niin kovasti ja siitä tehtyjä kirjoituksia olen lukenut ahkerasti, joten jollakin lailla tuntuu siltä, että olisin kirjan jo lukenut. Mutta aivan varmasti tulee vielä päivä, kun selätän tämän teoksen. Vähän samalla tavalla kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa - aloitin sitäkin useampaan kertaan ja kun viimein pääsin kirjan päälle, niin en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni. Mutta Kätilön aika ei vielä ole
koittanut.

4)   Kirja, joka teki vaikutuksen

VÄÄRÄÄN AIKAAN
Alain Claude Sulzer

Viime aikaisista kirjoista suurimman vaikutuksen meikäläiseen on tehnyt Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan. Tämä on kirja ihmisestä, joka ei ole voinut toteuttaa omaa ihmisyyttään täydesti. Hän sattui syntymään väärään aikaan ja erilaisuus oli jotain salattavaa ja hävettävää. Ihmisen tuli mukautua yhteiskunnan normeihin tai valita rooli hylkiönä, kartettavana, eriskummallisena ja naurettavana hyypiönä. Kirja itketti ja sai myös ajattelemaan omaa yhteiskuntaamme ja omaa suhtautumistani siihen. Elänkö itse vain puolinaista elämää ja miten suhtaudun kanssakulkijoihini, jotka eivät jaakaan samaa todellisuutta kanssani - annanko myös heille oikeuden toteuttaa omaa todellisuuttaan täydesti vai olenko itse heittämässä sitä ensimmäistä kiveä? Tärkeä teos pieneltä Lurra editions kustantamolta.

5)   Kirja, johon palaan uudelleen

MAAILMA ON MINUN
Hannele Krause

Totuus ei pala tulessakaan! Tämä on todellakin kirja, johon palaan aina uudestaan - kun haluan viihtyä, kun kaipaan nokkelaa sanailua, kun iskee kaukokaipuu, kun istun vessassa...Hannele Krause (nyk. Wilma Schlizewski) oli oman nuoruuteni suurimpia vaikuttajia. Hän uskalsi toivottaa televisiossa "helvetin hyvää yötä", pukeutua kirkkaan keltaisiin tiskihanskoihin mennessään lähimarkettiin tai käyttää oven sijasta ikkunaa kotiin tullessaan ja kaikki mediassa esitellyt ystävänsä olivat aivan yhtä pähkähulluja. Ahmin kaiken käsiin saamani artikkelit Hantta Krausesta ja hän edusti minulle kaikkea sitä, mitä itsekin olisin nuorena miehenä halunnut olla; rohkea, muiden mielipiteistä piittaamaton, menestyvä copywriter, maailmanmatkaaja, tv-esiintyjä ja vaikka mitä muuta...Wilmahan on myöhemmin todennut, että Hantta Krause oli aikansa tuote ja tehtykin ihan tiettyjä tarkoitusperiä varten. Mutta itse ryntäsin heti pienen maalaiskaupungin kirjakauppaan, kun kuulin, että Hantta on kirjoittanut kirjan ja luin sen heti siltä seisomalta. Kirjassa Hantta kertoo uskomattomista seikkailuista ympäri maapalloa minibudjetilla ja raottaa myös lapsuuttaan kemikalioiden kimalluksessa sekä nuoruuttaan yhdenkin ikimuistoisen illan verran verikasteen saaman lipun päällä. Itselleni ei ole niinkään tärkeätä, onko nämä jutut ihan täyttä totta vai väritettyä totuutta. Kirjan suurimmat ansiot ovat sujuva kynän käyttö ja huikean nokkela verbaliikka. Kirja tempaa mukaansa milloin Karachin rannalla viimeistä piikkiä odottavien narkomaanien pariin tai Sri Lankan tamilisissien räjäyttämään junaan tai Bangkokin tyttöpoikien railakkaisiin bileisiin ja arkeen, kun meikit pestään pois ja korkkarit vaihtuvat varvastossuihin. Kun itselleni iskee kaukokaipuu palaan aina Hantan kirjaan ja pääsen ainakin hetkeksi pois arjen rutiineista. Tämä kirja istutti aikanaan siemenen omaan reissaamiseeni ja haluun nähdä myös muutakin elämää ulkomailla kuin "pakolliset" Eiffelit, Taj Mahalit tai Kiinan muurit - maailma on minunkin.

INTIASSA KUUKIN ON KUUMEMPI

Tässä pari lyhytarviota intialaisesta kirjatarjonnasta. Näistä kahdesta opuksesta ei juuri ole mitään ihmeellistä sanottavaa ja ne ovat tarttuneet matkaan lähinnä lukemisen puutteen vuoksi. Molemmat kirjat viihdyttivät aikansa, mutta ei niistä jälkipolville juurikaan mitään kerrottavaa jäänyt. Yritän nyt kuitenkin muutaman sanan kummastakin vääntää.

                                                   To my lovers past present and future.

                                                   To the past ones for our ignorance

                                                   to the present ones for our struggle

                                                   to the future ones in the hope

                                                   that a new Indian male will birth

Yaraana (= miestenvälinen ystävyys) on kokoelma tekstejä eteläisen Aasian alueelta, jotka käsittelevät miesten välistä ystävyyttä ja rakkautta. Aihe on alueella tietysti erittäin tulenarka ja antologian koonnut Hoshang Merchant on tehnyt uraauurtavaa työtä etsimällä tekstejä tähän alueen ensimmäiseen homotekstikokoelmaan. Osa novelleista/runoista/näytelmistä on alunperinkin kirjoitettu englanniksi, mutta Merchant on kääntänyt tekstejä myös hindin, marathin ja gujaratin kielistä. Kokoelman tekstit ovat kovasti epätasaisia ja mitään suurta kirjallista nautintoa teos ei tarjonnut. Luulenpa, että kokoelman suurin merkitys lieneekin olla eräänlainen päänavaus vaiettuun kulttuuriin ja tätä kautta tuoda miesrakkautta myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Ja varmasti nämä tekstit ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä niiden kirjoittajille, jotka joutuvat enemmän tai vähemmän salaamaan omat mieltymyksensä yhteiskunnan silmissä. Niinkuin kirjan takakannessa kerrotaan, niin "nämä tekstit ovat vaatineet tulla kirjoitetuksi, halunneet tulla luoduiksi, ovat ottaneet
kirjailijasta niskalenkin ja hokeneet ´kirjoita minut` niin kauan, että työ on tullut tehdyksi".

Yaraana; Gay Writing from South Asia
Edited by Hoshang Merchant
Penguin Books India 2010
&
Ocean of Memories
Mukund Narvenkar
Broadway Publishing House

"There are some people who walk into your life and fill it with beautiful memories to be cherished forever. But not everyone can relive them again; not everyone can love in their loved one´s absence. I have been reliving memories over and over again. Golden memories. This is a tribute to the sweet and ´stupid`girl whom I love...even though it is not in my destiny to marry her."

Ocean of Memories on tällä hetkellä Goalla "kuumaa kamaa" päätellen siitä, että kaikki kirjakaupat olivat täynnä tätä oranssina hohtavaa opusta. Ja kirjan tapahtumat sijoittuvat Goalle, joten sikäli tällainen valtaisa promootio on tietysti ymmärrettävää. Kirja on kerrassaan hölmö rakkaustarina nuoresta kaverista, joka on päätä pahkaa rakastunut nuoreen naiseen. Nainen on jo kihloissa toisen kanssa, mutta sälli tekee kaikkensa, jotta ansaitsisi naisen rakkauden. Mimmi oikuttelee, käyttää kundia hyväkseen, flirttailee...eikä kuitenkaan ymmärrä antaa - varsin ärsyttävä ämmä, mutta kajahtunut on myös kaveri, joka ei ymmärrä antaa periksi vaan riutuu rakkaudesta, jota ei voi koskaan saavuttaa. Kirjassa huristellaan moottoripyörällä ympäri kuvankaunista ja kovin rantaisaa Goaa, mutta päähenkilöiden naiivius saa ainakin minut lähes raivon partaalle. Kirja on vissiin tarkoitettu aikuisille arjen pakopaikaksi, mutta tarina tehoaa ainoastaan esipuberteettia eläviin tyttöihin. Helkkarin typerä kirja, joka vaikutti lähinnä pitkitetyltä kouluaineelta, jota ei ole maltettu lopettaa aikanaan.

ELÄMÄSTÄ, RAKKAUDESTA JA RUOHONLEIKKUREISTA

Ihana, ihana Jonathan…hahmo Cunninghamin kirjassa, johon samaistuin täysin. Hukassa oman elämänsä kanssa, eikä oikein tiedä, minne suuntaisi seuraavaksi ja päättää paeta.

Mikään ulkoinen muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua, vaan päätös elää omaa elämäänsä tuo ainakin hetkiseksi rauhan levottomaan säntäilyyn.

”Tosiasiassa minä haluaisin tietää, mitä minulle on tapahtunut. Miksi minä en pysty rakentamaan itselleni elämää?”

Koti maailman laidalla
Michael Cunningham
Gummerus/Loistopokkarit 2005

Koti maailman laidalla on kirja unelmista, oman paikkansa löytämisestä, erilaisuudesta, rakastamisesta ja sen vaikeudesta kolmen ihmisen - Jonathan, Bobby ja Clare - elämässä. Jonathan ja Bobby ovat koulukavereita ja rakastavaisia Clevelandin pikkukaupungissa, joiden unelma on nähdä Woodstock - tuo legendaarinen kukkaiskansan mekka. Clare on vapaan rakkauden papitar, joka omalla tavallaan rakastaa sekä Jonathania että Bobbya, mutta ei kuitenkaan pysty elämään heidän kanssaan. Clare on liian tottunut vapauteen, jotta sitoutuminen olisi hänelle mahdollista.

Cunnigham on kiinnostanut minua kirjailijana jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen hänen kirjaansa (hyllyssäni on lisäksi Illan tullen ja Tunnit). Eikä kirja tuottanut pettymystä - melankolisuudestaan huolimatta Koti maailman laidalla puhuttelee kuvauksena nykyajan ihmisistä, joilla on näennäisesti kaikki hyvin, mutta kummallinen tyytymättömyyden tunne vaivaa alituiseen. Ihan kuin parhaimmat bileet on aina jossain muualla ja elämää lipuu ohi kuin hiekka sormien välistä. 

Kirjan ainoa tyytyväinen hahmo on Bobby, joka on vähästä onnellinen. Menetettyään koko perheensä Bobby ei elä ainoastaan itseään varten, vaan kokee, etä hänellä on kolmen muunkin ihmisen elämä elettävänä. Koulusta suoraan työelämään siirtyvä Bobby on juro ja  verbaalisesti heikkolahjainen kaveri, joka ajautuu tilanteesta toiseen. Hän osaa kuitenkin nauttia vallitsevista olosuhteista ja tuntuu elävän ”kun on pikkulusikalla anettu, ei voi kauhalla vaatia” - elämää. Jonathan ja Clare edustavat intellektuaalisempaa porukkaa - ja ehkä hieman klisheistä New Yorkin asujaimistoa. Jonathan on menestyvässä lehdessä ravintola-arvostelijana ja Clare tekee työkseen koruja kadulta löytämästään romusta, ennen kuin täyttäessään 40-vuotta saa isänsä mittavan perinnön. Kummankin elämä on perusturvattua ja tavallista, mutta molempia riivaa näky jostakin toisenlaisesta, jostakin aivan muunlaisesta elämästä. Kumpikaan ei vaan tiedä, mitä se voisi olla ja molemmat pakenevat arjen tylsyyttä…Jonathan tosin tullakseen takaisin Bobbyn luo ja ryhtyessään yhdessä elämään yrittäjyyden hikistä arkea.

Aivan kuin kirja väittäisi, ettei ole hyväksi ajatella liikaa, vaan elää enemmänkin tunteidensa ja fiiliksen mukaan - antaa elämän kuljettaa. Ja intellektuaalinen äly ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, jonka Bobby osoittaa hienosti kirjan loppupuolella. Erich on Jonathanin fuck-buddy, joka sairastuu aidsiin. Nimenomaan Bobby on tukemassa ja hoivaamassa Erichia, jonka kaikki läheiset ovat hylänneet sairaudesta kuullessaan. Jonathan on enemmänkin huolissaan omasta tartunnastaan kuin kaverinsa tilanteesta. Tästä itsekeskeisyydestä ja omasta navasta on tullut Jonathanille elämäntapa ja hänen on hankalaa asettua muiden asemaan, kun taas Bobby näkee enemmänkin sydämellään - lieneekö myötäeläminen syntynyt omista kovista kokemuksista?

Koti maailman laidalla on kaikesta amerikkalaisuudestaan huolimatta mahtava hieno kirja. Se on kuvaus nykyihmisen rajattomista mahdollisuuksista ja kykenemättömyydestä tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja. Itkin ja nauroin kirjan mukana - sekä kirjan henkilöille että samalla itselleni, koska tunnistin itseäni liiankin hyvin varsinkin Jonathanin hahmosta. Kuinka usein olenkaan miettinyt pakenemista omasta elämästäni ja miten masentavaa on tuntea ahdistusta, kun ei edes osaa sanoa mikä mättää. Ja Jonathankin käy viimeisen keskustelun isänsä kanssa ruohonleikkureista - niin minäkin… 

MINÄ EN TYKKÄÄ POSTIMERKEISTÄ

Andy Williams, Mitchell Johnson, Andrew Golden, Andrew Wurst, Luke Woodham, Jacob Davis, Kipland Kinkel, Michael Carneal, Evan Ramsey, Barry Loukaitis, John Sirola, Brenda Spencer…lista nimistä, jotka eivät -ehkä- ensilukemalta tunnu kovinkaan tutuilta, mutta kaikki mainitut ovat vieneet aseen kouluunsa ja myös empimättä käyttäneet sitä. Kaikki nämä nuoret ovat jättäneet jälkeensä lukuisia viattomia uhreja ja heidän perheitään, jotka eivät koskaan tule unohtamaan noita massateurastuksia. 

Monissa tutkimuksissa ja haastatteluissa on yritetty löytää syitä tällaisille kouluampumistapauksille - koulukiusaamista, introverttiä luonteenlaatua, kotioloja, sydänsuruja, psyykkisiä häiriöitä, julkisuuden tavoittelua… -, mutta jos syy onkin vaan niinkin yksinkertainen kuin Brenda Spencer lausahti kiinni 

jäädessään, että ”I don´t like Mondays”?

”En oikein tiedä, miten nimittäisin sitä torstaita. Minun korvissani ”hirmuteko” kuulostaa sanomalehdestä napatulta, ”tapaus” on jo törkeää vähättelyä, ja eikö ”päivä jona poikamme syyllistyi joukkomurhaan” olekin liian pitkä?”

Lionel Shriver on kirjoittanut kirjan yhdestä tallaisesta kouluampumistapauksesta. Hyvän perheen (lue: rikkaan) poika päätyy surmaamaan koulunsa oppilaita, opettajan ja yhden keittiöapulaisen. Teoksessa Kevinin äiti Eva käy läpi pojan historiaa ja yrittää epätoivoisesti löytää syitä moiselle hirmuteolle. Koko kirja sisältää Evan pitkiä kirjeitä miehelleen, joissa hän käy läpi elettyä elämää, poikansa vaikeuksia, omia ja miehensä kasvatusvirheitä sekä tunnelmia vankilavierailuistaan Kevinin luokse. Kärsijöitä kirjassa on muitakin kuin Kevin.

Poikani Kevin
Lionel Shriver
Avain/pokkari 2011

Kirja pureutuu kiinnostavaan aiheeseen - mitä nuoren mielessä liikkuu, kun hän päätyy peruuttamattoman traagiseen tekoon? Kaipa meillä ihmisillä on tarve yksinkertaistaa asioita ja etsiä yhtä syyllistä tapahtuneeseen, jotta syyttävä sormi on helpompi ojentaa. Shriver ei kuitenkaan sorru tällaiseen yksiviivaisuuteen ja hahmottaakin ongelmaa paljon laajemmalti. Mitään lopullista syytä teolle kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan ainoastaan mahdollisia selityksiä tapahtuneelle. Ja kiinnostavaa on pohtia omassa päässään dilemmaa ihmisen synnynnäisestä pahuudesta vs olosuhteiden vaikutuksesta elämämme ratkaisuihin.

Aluksi kirjemuotoinen romaani ärsytti minua suuresti. Missä Evan aviomies Franklin on? Miksi en kuule Franklinin versiota tapahtuneeseen? Eva vaikuttaa kaiken lisäksi aika ärsyttävältä naiselta - menestyvien matkaoppaiden kirjoittaja, joka reissaa työkseen, asuu New Yorkissa, löytää elämänsä rakkauden, itsekeskeinen ja hedonistinen narttu, joka on syntynyt kultalusikka suussaan. Kirjeet vaikuttivat aluksi jonkinlaiselta synnintunnustukselta ja oman syyttömyyden vakuutteluilta. Evassa oli jotain kalseaa ja empatiaan kykenemätöntä. Romaanin edetessä Evasta paljastuu toki muitakin puolia ja hän osoittautuu - ainakin jälkikäteen tarkasteltuna - tarkkanäköiseksi äidiksi, joka onnistuu sekä epäonnistuu lapsensa kasvattajana, niin kuin jokainen vanhempi. Evan profiili tulee monisyisemmäksi, mutta en missään vaiheessa voi sanoa pitäneeni hänestä ja olisi ollutkin tyydyttävää syyllistää hänet kaikesta tapahtuneesta, mutta niin helppoa ratkaisua Shriver ei tarjoa.

”Hedelmättömillä on oikeus sanoa pihlajanmarjoja happamiksi, mutta eikö olekin vastoin sääntöjä tehdä lapsi ja haikailla vaikka vain joskus sitä hylkäämäänsä toista elämää, jossa ei tehnytkään?”

Vaikeampi kysymys onkin ihmisen synnynnäinen pahuus - synnymmekö maailmaan ”tyhjänä tauluna”, johon olosuhteet maalaavat maisemansa vai onko meissä jo oma mieli/halut/ambitiot/persoona jo rynnistäessämme synnytyskanavasta kohti valoa? Kevin vaikuttaa jo syntyessään hyvin poikkeukselliselta lapselta - ja Eva peilaa mennyttä tragedian valossa. Tässä tapauksessa äiti-lapsi-suhde ei ala kovin valoisissa merkeissä; lapsi ei suostu imemään rintaa vaan enemmänkin yökkää nännin nähdessään, äiti ei koe suurta rakkautta tulokasta kohtaan ja kokee ennemminkin uuden perheenjäsenen rajoittavan ura-naisen elämää kuin sulostuttavan pienen perheen arkea. Eva on kirjeissään mahdottoman rehellinen aina itseinhoon asti, ja nostaa päivänvaloon kaikki ajatuksensa ja tekonsa, jotka ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kevin ei tee rakastamisestaan kovin helppoa - rakastavatko kaikki vanhemmat lapsiaan täysin ehdoitta? Hänessä on jo lapsena jotain kieroa ja kyräilevää, aivan kuin hän eläisi kostaakseen omille vanhemmilleen, että synnyttivät hänet. Kevinistä on kovin vaikea pitää ja hänen tekoaan on täysin mahdoton ymmärtää. Kylmän älykkäästi hän elää lähes kuusitoista vuotiaaksi aivan kuin suunnitelmallisesti kohti vääjäämätöntä. Hän ottaa itsekkäästi ”oikeuden omiin käsiinsä” ja leikkii hetken aikaa Jumalaa - kylmäverisesti murhaa ihmisiä, jotka ärsyttävät häntä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Kevinin mieltymys liian pieniin vaatteisiin, aivan kuin hän ei haluaisi kasvaa aikuiseksi tai vaatteiden kittanuus on koko ajan muistuttamassa häntä siitä, että elämä ahdistaa ja on koko ajan epämukava olla. 

Poikani Kevin on raskasta luettavaa. Kirja on sivusta toiseen ahdistavaa tekstiä siitä, miten juoni ja ilkeä lapsi voi olla. Teoksessa ei juurikaan ole valoisia hetkiä ja jos joskus kuvitteleekin auringon pilkahtavan perheen taivaalla, niin pian saakin huomata, että se on vain tyyntä myrskyn edellä. Jotta jonkunlainen katharsis on edes mahdollinen, niin luin kirjan viimeisiä sivuja jonkunlaisena Kevinin murtumispisteenä ja mahdollisuutena uuteen alkuun, joka koittaakin jo viiden vuoden päästä. Alaikäisenä tuomittuna Kevin kärsii kakkua vain seitsemän vuotta ja hänen on mahdollista aloittaa toisenlainen elämä, jos kykyä tai halua on kaiken tapahtuneen jälkeen. Olisipa kiinnostavaa tietää, miten reaalimaailman kouluampujat ovat selvinneet elämässään eteenpäin?

BEAUTY HURTS

Oksasen Sofista on tullut suomalaisessa kirjallisuudessa jo lähes ikoni; hänellä on mielipide kaikkeen ja niitä häneltä myös kysytään. Oksanen on löytänyt oman äänensä täkäläisessä kirjallisuudessa ja näyttävien mainoskamppanjoiden myötä hänen kirjansa myös myyvät näinä kirjoille jokseenkin haastavina aikoina. Sofi Oksanen on tuonut kirjamaailmaan myös uudenlaista brändäystä - kirjailijan on tultava ulos kammiostaan ihmisten ilmoille ja kehitettävä kiinnostavaa sanottavaa itsestään sekä teoksistaan. Minusta tuossa on jotain raikasta ja virkistävää - kirjailija voi myöskin olla idoli ja esikuva, eikä välttämättä loukossaan luova introvertti, jota voidaan nähdä ainoastaan yön pimeinä tunteina mahdollisesti Kosmoksessa punaviinin äärellä humaltumassa.

Stalinin lehmät
Sofi Oksanen
Bazar Kustannus
pokkari 2007

Mistä kaikki alkoi?

Olipa kerran suomalainen rakennusmies ja virolainen nainen, jotka rakastuivat Viru-hotellin  rakennustyömaan varjossa. Pariskunta meni naimisiin Neuvosto-Venäjän aikana ja valtaisan byrokratian jälkeen nuorikko pääsi muuttamaan sysi-Suomeen. Ja täällä alkoi salailun ja häpeän kulttuuri. Kehenkään ei Suomessa pidetty yhteyttä, eikä omista taustoistaan hiiskuttu kenellekään, koska kuka tahansa voi olla neuvostoliittolainen vakooja ja odottaa vain oikeata hetkeä iskeä. Paljastumisesta saattoi seurata palautus Neuvosto-Viroon, jos kävisi hyvin ja jos huonommin, niin menolippu Siperiaan saattoi olla edessä. Ainoan valon nuorikon elämään tuo säännölliset matkat sukuloimaan Suomenlahden toiselle puolelle, joita niitäkin valvottiin tiukasti ja matkoihin sisältyi paljon paperihommia.

Tähän perheyhteisöön syntyi Anna. 70-luvun Suomeen, jossa Viro oli pahalta haiseva Takapajula. Siellä suomalaiset rakennusmiehet kävivät leikkimässä miljönääriä, harrastamassa vapaata maksullista seksiä ja juomassa halpaa viinaa. Ja kaikki virolaiset naiset olivat huoria. Katariina - Annan äiti - vannotti tytärtään olematta paljastamatta taustaansa, koska se löisi leimansa koko perheeseen ja vaikuttaisi tyttären tulevaisuuteen väistämättä. Tämän salailun myötä Anna ei saa elämäänsä hallintaan ja sairastuu syömishäiriöön, jotta pystyisi kontrolloimaan ainakin jotain elämässään. Voisi tuntea olevansa vapaa edes jollakin elämän osa-alueella - vapaa kurittamaan ruumistaan ja muokata siitä juuri halutunlainen.

" ANNA ON VAPAA KAIKISTA KARSINOISTA! ANNAN VOI MÄÄRITELLÄ VAIN ANNA ITSE! ANNASTA SE ON KAIKKEIN PARASTA JA TÄRKEINTÄ LAIHTUMISESSA. SILLOIN VOI TUNTEA OLEVANSA JUMALA! "

Stalinin Lehmät on kiinnostava ja sujuvasanainen teos Viron lähihistoriasta ja yhden nuoren tytön/naisen kamppailusta valtaisan Neuvostoliiton varjon alta kohti hyväksyntää ja vapautusta. Kirjaa lukisi mielellään Sofi Oksasen omaelämänkertana (Viro-tausta, syömishäiriö…), mutta totuus ei varmasti ole ihan näin simppeli. Joku viisas on joskus sanonut, ettei voi kirjoittaa mistään, mitä ei itse tunne - jotain tällaista varmaan on tapahtunut myös tässä kirjassa. Oma henkilöhistoria on toiminut innoittajana, mutta kirjailijan vapaudella sivuihin on lisätty rönsyjä ja dramatiikkaa. Oksasella on kynä hallussaan jo tässä esikoisteoksessaan. Äidin häpeä, isän loppumattomat työmatkat Neuvostoliittoon (ja myöhemmin Venäjälle), Viron kamppailu kohti itsenäisyyttä, painontarkkailu ja valtaisat ruokavuoret, jotka myöhemmin oksennetaan posliiniseen valtaistuimeen tuntuvat joko hyvinkin omakohtaisilta tai mielettömän mielikuvituksen tuotoksilta. Annan häpeässä on jotain hyvinkin tuttua, sanotaanhan Suomea häpeän kulttuurin maaksi. Mistä ei voida puhua, sitä sopii hävetä…ja miten paljon täällä on erilaisia sairauksia, yksinäisyyttä ja ennen aikaiseen hautaan päätyneitä kohtaloita, koska häpeän taakka on liian raskas kantaa. Anna haluaa valita toisin ja siitä alkaa hänen hidas toipumisensa.

"ANNASTA TULI TYTTÖ, JOKA EI HÄVENNYT MITÄÄN, VAIKKEI MITÄÄN MUUTA OLLUTKAAN KUIN HÄPEÄÄ JA HILJAISUUTTA, HÄPEÄN HILJAISUUTTA JA HILJAISUUDEN HÄPEÄÄ."

Kirjassa oli mukavaa, ettei se asetu kenenkään puolelle. Viro ei näyttäydy pahana, eikä Suomi lottovoittajien maana; kumpaakin käsitellään tasapuolisesti. Ja minusta on kiehtovaa, että Annalle (joka kuitenkin on suomalainen) Viro näyttäytyy kesäisenä onnelana, jossa voi olla enemmän oma itsensä vaatteita myöten, ei tarvitse pukeutua lättäpohjaisiin kenkiin ja tuulipukuihin niinkuin täällä kotimaassa, voi enemmän olla nainen. Onkohan tosiaan niin, että osa kulttuuriperimäämme on koodattu geeneihimme ja huolimatta asuinpaikastamme - olipa se sitten Togo tai Alaska - niin me suomalaiset kulkisimme toppatakeissa ja tennareissa kaikilla maailman tantereilla?!

Kuvituksena pari teosta Kashi Art Gallerysta, Fort Kochi, Intia.