Oksasen Sofista on tullut suomalaisessa kirjallisuudessa jo lähes ikoni; hänellä on mielipide kaikkeen ja niitä häneltä myös kysytään. Oksanen on löytänyt oman äänensä täkäläisessä kirjallisuudessa ja näyttävien mainoskamppanjoiden myötä hänen kirjansa myös myyvät näinä kirjoille jokseenkin haastavina aikoina. Sofi Oksanen on tuonut kirjamaailmaan myös uudenlaista brändäystä - kirjailijan on tultava ulos kammiostaan ihmisten ilmoille ja kehitettävä kiinnostavaa sanottavaa itsestään sekä teoksistaan. Minusta tuossa on jotain raikasta ja virkistävää - kirjailija voi myöskin olla idoli ja esikuva, eikä välttämättä loukossaan luova introvertti, jota voidaan nähdä ainoastaan yön pimeinä tunteina mahdollisesti Kosmoksessa punaviinin äärellä humaltumassa.
Stalinin lehmät Sofi Oksanen Bazar Kustannus pokkari 2007 |
Olipa kerran suomalainen rakennusmies ja virolainen nainen, jotka rakastuivat Viru-hotellin rakennustyömaan varjossa. Pariskunta meni naimisiin Neuvosto-Venäjän aikana ja valtaisan byrokratian jälkeen nuorikko pääsi muuttamaan sysi-Suomeen. Ja täällä alkoi salailun ja häpeän kulttuuri. Kehenkään ei Suomessa pidetty yhteyttä, eikä omista taustoistaan hiiskuttu kenellekään, koska kuka tahansa voi olla neuvostoliittolainen vakooja ja odottaa vain oikeata hetkeä iskeä. Paljastumisesta saattoi seurata palautus Neuvosto-Viroon, jos kävisi hyvin ja jos huonommin, niin menolippu Siperiaan saattoi olla edessä. Ainoan valon nuorikon elämään tuo säännölliset matkat sukuloimaan Suomenlahden toiselle puolelle, joita niitäkin valvottiin tiukasti ja matkoihin sisältyi paljon paperihommia.
Tähän perheyhteisöön syntyi Anna. 70-luvun Suomeen, jossa Viro oli pahalta haiseva Takapajula. Siellä suomalaiset rakennusmiehet kävivät leikkimässä miljönääriä, harrastamassa vapaata maksullista seksiä ja juomassa halpaa viinaa. Ja kaikki virolaiset naiset olivat huoria. Katariina - Annan äiti - vannotti tytärtään olematta paljastamatta taustaansa, koska se löisi leimansa koko perheeseen ja vaikuttaisi tyttären tulevaisuuteen väistämättä. Tämän salailun myötä Anna ei saa elämäänsä hallintaan ja sairastuu syömishäiriöön, jotta pystyisi kontrolloimaan ainakin jotain elämässään. Voisi tuntea olevansa vapaa edes jollakin elämän osa-alueella - vapaa kurittamaan ruumistaan ja muokata siitä juuri halutunlainen.
"ANNASTA TULI TYTTÖ, JOKA EI HÄVENNYT MITÄÄN, VAIKKEI MITÄÄN MUUTA OLLUTKAAN KUIN HÄPEÄÄ JA HILJAISUUTTA, HÄPEÄN HILJAISUUTTA JA HILJAISUUDEN HÄPEÄÄ."
Kirjassa oli mukavaa, ettei se asetu kenenkään puolelle. Viro ei näyttäydy pahana, eikä Suomi lottovoittajien maana; kumpaakin käsitellään tasapuolisesti. Ja minusta on kiehtovaa, että Annalle (joka kuitenkin on suomalainen) Viro näyttäytyy kesäisenä onnelana, jossa voi olla enemmän oma itsensä vaatteita myöten, ei tarvitse pukeutua lättäpohjaisiin kenkiin ja tuulipukuihin niinkuin täällä kotimaassa, voi enemmän olla nainen. Onkohan tosiaan niin, että osa kulttuuriperimäämme on koodattu geeneihimme ja huolimatta asuinpaikastamme - olipa se sitten Togo tai Alaska - niin me suomalaiset kulkisimme toppatakeissa ja tennareissa kaikilla maailman tantereilla?!
Kuvituksena pari teosta Kashi Art Gallerysta, Fort Kochi, Intia.