maanantai 23. helmikuuta 2015

INTIAA KOHTI

Jhumpa Lahiri, Tämä siunattu koti
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001

          Olen menossa reissullani kohti Intiaa ja ajattelin napata mukaani jonkun kirjan, joka käsittelisi kyseistä maata. Eipä tarvinnut kovin kaukaa kirjaa etsiä, kun omassa hyllyssäni on jo pari vuotta makoillut Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti. Olen hankkinut sen omakseni positiivisten arvostelujen vuoksi ja nyt se lähti reppuuni matkalukemiseksi.

          Tämä kirja on aikoinaan voittanut vaikka mitä palkintoja - merkittävimpinä varmaankin Pulitzer ja New Yorkerin esikoiskirjapalkinto. Tällaiseen palkittuun opukseen tarttuminen on minusta aina vähän ristiriitaista; kirja on saanut virallista tunnustusta, joten sen tulee olla jotenkin erinomainen ja minunkin on luettava se palkintojen läpi. Jos kirja ei minusta olekaan järin hyvä, niin onko minun kirjamakuni automaattisesti huonompi kuin tahojen, jotka näitä palkintoja jakavat?

          No, katsotaan!

          Tämä siunattu koti sisältää yhdeksän kertomusta tai novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella Intiaan. Osa kertomuksista tapahtuu Usassa (lähinnä Amerikan itärannikolla), jossa maahanmuuttajat tai toisen polven intialaiset siirtolaiset yrittävät selvitä lännen kultamaassa ja osa kertomuksista vie lukijan suoraan pääkallopaikalle Intiaan. Kertomusten taso on mielestäni aika vaihteleva. Osa näistä jutuista unohtui saman tien, kun aloitin seuraavaa, mutta jokunen helmikin mahtuu tähän kertomuskokoelmaan.

          Kirjan aloittava Väliaikainen järjestely on mielestäni kiinnostava ja yllättävän loppuratkaisun ansiosta aika paljon kysymyksiäkin herättävä kertomus. Siinä toisistaan jo erilleen ajautunut pariskunta keksii viihdykettä sähkökatkosten ajaksi. He päättävät kertoa toisilleen tunnustuksia/salaisuuksia siitä, miten he olivat loukanneet toista tai aiheuttaneet pettymyksen toiselle tai itselleen. Kynttilänvalon hämärässä uskotut salaisuudet yhdistävät pariskuntaa, kunnes sähkölaitos saa johdot korjattua. Tämän korjauksen jälkeen mikään ei ole ennallaan.
          Teksti on rakennettu varsin arkiseksi, mutta pienillä nyansseilla Lahiri koukuttaa ainakin tämän lukijan haluamaan lisää. Loppuratkaisun yllätys oli kuin kirsikka kakun päällä ja loi positiivisia odotuksia loppukirjalle.

          Toinenkin kokoelman kertomuksista oli kiinnostava. Siinä intialaisten vanhempien tyttö ihmettelee heillä säännöllisesti vieraisilla käyvää herrashenkilöä. Amerikan itärannikolle asettuneen intialaisperheen ruokapöytään ilmestyy Bangladeshista kotoisin oleva Pirzada. Bangladesh elää sodan keskellä, sillä se on juuri irtautumassa emämaasta ja Pirzadan vaimo ja tyttäret ovat jääneet sodan jalkoihin. Herra Pirzada ei ole saanut yhteyttä kotiinsa ja hän kaipaa kovasti tietoja kotiväkensä hyvinvoinnista.
          Minusta novellissa rinnastetaan kiehtovalla tavalla se, että vaikka valtiot sotivat, niin keskenään sodassa olevien valtioiden kansalaiset voivat silti olla ystäviä keskenään. Kertomus on tärkeä viesti humanismin ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta.

          " Parhaiten muistan, kuinka nuo kolme sinä aikana toimivat kuin olisivat yksi
             henkilö, jolla oli yksi yhteinen ateria, ruumis, hiljaisuus ja pelko. "

          Näiden kertomusten lisäksi tykkäsin novellista Senin täti, joka kertoi tarinan kolmikymppisestä naisesta, joka avioliiton seurauksena oli joutunut muuttamaan kauas sukulaisistaan ja ystävistään miehensä työn vuoksi. Amerikka voi olla "Unelmatehdas" joillekin, mutta kaikille sopeutuminen ei onnistu aivan vaivattomasti. Senin tädin Akilleen kantapääksi muodostuu autolla ajaminen; maassa, jossa lähes jokaisella vähänkin karvaa kasvavalla tyypillä on ajokortti, niin rouva Senille tämän hankkiminen tuntuu olevan mahdotonta. Vai lieneekö ajokortittomuus viimeinen side synnyinmaahan, josta vastentahtoisesti on joutunut lähtemään? Ja Intiassa hänellä oli oma autonkuljettaja.

          " Voisinko minä ajaa Kalkuttaan asti? Kuinka kauan siihen menisi, sanopa se!
             Viisitoistatuhatta kilometriä, kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. "

          Kokoelman hauskin novelli on nimikertomus Tämä siunattu koti. Siinä hindulainen pariskunta muuttaa uuteen taloon, josta löytyy kristillistä esineistöä mitä kummallisimmista paikoista; löytyy Maria-patsas pihalta, juliste lämpöpatterien takaa ja Jeesus-pannunalunen ties mistä. Pariskunnan rouva keräilee esineistöä takan reunukselle ja pitää löydettyjä esineitä korkeamman johdatuksena, herra ei niinkään välitä näistä symboleista ja on lähinnä huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat hinduperheen kristillisistä koristeista.
          Novelli on kirjoitettu hauskasti ja kepeästi, mutta taustalla on varsin vakaviakin kysymyksiä. Ensinnäkin tietty aina ja iankaikkinen Mitä muut meistä ajattelevat? Ja kun se vielä liitetään uskontoon, niin avot, sehän tarkoittaa Kenen joukoissa seisot? Oletko meitä vai heitä? Luulisin, että esimerkiksi intialaisille tämä kysymys on vielä merkittävämpi kuin peruspertille täällä maallistuneessa Suomessa. Mietinpä vaan esim. somaliperheitä, jotka ovat joutuneet muuttamaan kauaksi kotoaan, niin todennäköisesti uskonnolla on yhteisöä koossa pitävä voima ja uskonto toimii siltana kotimaahan ja omaan historiaan, eikä siinä paljon naurata kotoa löytyvät seimiasetelmat.

          Minusta ei tämän kirjan myötä tullut Jhumpa Lahiri-fania. Muutama kiva kertomus, mutta aika paljon yhdentekevää huttua. Asiansa tämä kokoelma kyllä ajoi - sen myötä pääsin hiukan fiilistelemään Intiaa ja intialaisuutta ja jospa se vähän lieventäisi kulttuurishokkiakin viikon päästä.
Ehkä ymmärrän tämän kirjan palkitsemisperusteet, ainakin mikäli on haluttu pystillä paiskata maahanmuuttajien ja toisen polven siirtolaisten ääntä tämän päivän Amerikassa ja ylipäänsä erilaisten kulttuurien yhteentörmäilyä. Ei tämä kirja minusta huono ollut, mutta uppoaa sinne kirjojen Mariaanien hautaan silkkaa keskinkertaisuuttaan.

          Tämän kirjan ansiosta saan yliviivata Kirjan Vuosi lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

          Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja jatkaa makoiluaan Ulan Bator Guest Housen sängyllä.


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

HUNNUN TAKAA


          Nyt täytyy aluksi tehdä tunnustus; julkisuudesta tuttu kirjailija Jari Tervo ei ole koskaan miellyttänyt minua persoonana. En minä häntä ihmisenä tunne, mutta julkisuuskuvansa perusteella ja esiintymistensä kautta minulle välittyy kuva näsäviisaasta, omahyväisestä ja nirppanokkaisesta herrasta, joka on itse itsensä nostanut kansakunnan kaapin päälle.

          Kirjailijan julkisuus on tietysti vähän kaksiteräinen miekka. Myydäkseen kirjoja on enemmän kuin toivottavaa esiintyä messuilla, naistenlehdissä, televisiossa jne., mutta siinä on omat riskinsä. Ja lukijathan sen lopulta päättävät, kenestä tykkää ja kenestä ei. Minä taidan Tervon kohdalla kuulua vähemmistöön, sillä Uutisvuotoa seuraa joka lauantai satojatuhansia katselijoita ja taitaapi Tervon kirjat kuulua Suomen ostetuimpien listallekin. Minulle hän ei kolahda, enkä tunne siitä edes huonoa omaatuntoa - kaikki vaan ei ole kaikille.



Jari Tervo: Layla
WSOY 2011
          Otin junalukemiseksi matkalle Jekaterinburgista Krasnoyarskiin Jari Tervon kirjan Layla. Kirja oli päätynyt minulle jo pari vuotta sitten äitini kerrostalon lehti-ja kirjahyllystä. Ajattelin tuolloin, että ihan Tervo-yleissivistykseksi lukaisen sen joku päivä. Tuota päivää ei koskaan Suomessa tullut vastaan ja nyt nappasin sen mukaani junareissulle, kun ajattelin ettei junassa ole mahdollista päästä kirjaa pakoon ja voin sen hyvillä mielillä myös jättää kiertämään Trans-Siberian-rataa.

          Layla on siis ensimmäinen kirja Tervolta, jonka olen koskaan lukenut. Ja etukäteen suhtauduin siihen suurella varauksella, mutta ei se huono kirja ollut ollenkaan. Ei minusta suurta Tervo-fania tämän kirjan myötä tullut, mutta voinpa joku kaunis päivä lukea häneltä jotain muutakin.

          Layla kertoo 15-vuotiaan Turkin kurdin tarinan Istanbulin laitamilta Helsingin Liisankadulle ja takaisin kotiin. Kirjaan liittyy kunnian palauttamista, kurdilaisia perinteitä, prostituutiota, ihmissalakuljetusta, ministerin murha, paritusta, kebabia, skinejä, uskonnollista heräämistä, venäläisiä nahkatakkimiehiä, alkoholismia ja vaikka mitä muuta. Kuulostaa sekaiselta sopalta, mutta jolloin kumman konstilla (lue: kirjailijan taitavuudella) Tervo saa aikaiseksi kiinnostavan kertomuksen, jota ei malta laskea käsistään. On totta, että osa juonen käänteistä on ennakoitavissa, mutta ainakin minua hämmästytti useaan otteeseen, kuinka paljon kirjailija on ottanut selvää esim. kurdilaisista tavoista - tai ellei ole, niin minuun ainakin upposi kuuman voiveitsen lailla.

          Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, kun tietysti liikutaankin koko Euroopan alueella, mutta hyvin tyypitellysti lähes jokainen edustaa vain yhtä ominaisuutta. Tämä auttaa pitämään kertomuksen kasassa ja päähenkilöt hahmotellaankin sitten hieman monipuolisemmiksi. Laylan ääni jää kirjassa melko vaimeaksi, kenelläpä viisitoista kesäisellä nyt niin kovin paljon sanottavaa olisi ja varsinkin tällaisella kurditytöllä, joka on elänyt koko elämänsä kodin suojelevassa/vahtivassa ilmapiirissä. Kiinnostavimpia hahmoja minusta kirjassa olivat alkoholisti-prosti Helena ja Laylan "isosisko" Tamara. Helenasta luin suurta äidinrakkautta ja uhrautuvaisuutta, vaikka itseään myymällä lapselle yhteishuoltajuus. Helenasta olisi halunnut lukea enemmänkin; miksi ajautunut alkoholistiksi? millainen historia hänellä on ollut? mitä hän on tehnyt aiemmin? onko todellakin huoraksi ryhtyminen hänen ainoa vaihtoehtonsa? Tamara on mielestäni kadehdittava tyyppi, näitä reippaaksi selviytyjätyypeiksi syntyneitä. Turkkilainen orpokoti ei luonnollisesti anna maailman parhaita elämän eväitä, mutta niillä mitä on saatu, Tamara tekee parhaansa. Ja hänellä on sydän paikallaan.

          Ainoa hahmo, josta en tuntunut saavani kiinni oli filosofian ylioppilas Mika Jaussi. Huorissakäyvä "suuri ajattelija", joka maahanmuuttajavastaisena päätyy traagiseen tekoon ja kääntyy lopussa Allahin puoleen. Tyyppi oli vastenmielinen ja minusta lievästi epäuskottava, enkä ihan ymmärtänyt kirjan loppuun viritettyä rakkaustarinaa. Varmasti tällaisia "Mikoja" on huolestuttavan paljon pääkaupunkiseudullakin, mutta tätä Laylan runsaudensarvea olisin ehkä tästä päästä lähtenyt karsimaan.

          Kaiken kaikkiaan Tervo on kirjoittanut näppärän kirjan kulttuurien kohtaamisesta. Me emme voi mitään sille, että kaduillamme kulkee yhä enemmän erivärisiä ihmisiä erilaisissa tamineissa, mutta miksi pitäisikään voida? Eikö meissä suomalaisissakin ole "kunniamurhaajia", joiden tapot vaan puetaan humalan kaapuun (Tervon vertaus)? Eikö ihmisyys ole kuitenkin tärkeintä ja anteeksianto kaikenlaisen yhteiselon perusta? Melkoisen raaka ja -ehkä- brutaalikin kirja päättyy minusta ihmisyyteen uskovasti ja Tervo kirjoittaa auringon verenpunaiselle taivaalle.

          Jari Tervon Layla - kirjalla kuittaan Kirjan vuosi 2015 - lukuhaasteesta kohdan 23. kirja, jonka luet päivässä.

          Kukkahattusetä kiittää ja naukkailee cappuccinoa Irkutskissa.

perjantai 13. helmikuuta 2015

IHMISELON IHANUUS JA KURJUUS

Huolimattomia unelmia. Kertomuksia.
Juha Itkonen
Otava 2008

          Mulla on Juha Itkoseen sellanen viha-rakkaus-suhde. Periaatteessa arvostan hänen kirjojaan ja tykkään niitä lukeakin, mutta niistä ei jää kovin paljoa jälkeenpäin muisteltavaa. Ne ovat sujuvia, kertovat maailmasta, jossa minäkin elän, niissä on koukkua tarpeeksi, jotta jaksaa lukea loppuunkin ja minusta hänellä on oma "kirjailijan äänensä" ja minä niin haluaisin tykätä hänestä, kun hän on vallan sympaattisen oloinen kaverikin, mutta...

          Luin Itkosen Kertomuksia junamatkalla Moskovasta Jekaterinburgiin ja siihen tämä tusinan tarinan pokkari oli ihan oiva valinta. Kertomuksiin jaksaa keskittyä juuri sellaisen sopivan hetken, joka neljän hengen piukkaan ahdetussa hytissä on mahdollista. Kertomuksista jäi hieman ontto olo - tässäkö tämä oli? Alun viritysten perusteella oletin aina jotakin raflaavampaa tai suuria käänteitä, mutta käteen jäi aina tyhjä arpa. Nyt pari päivää lukemisen jälkeen (ja pokkarin junaan jättäneenä, seuraavalle suomalaiselle viihdykettä vuorokauden junareissulle) en muista kirjasta kovinkaan paljon.  Yhtenä yhdistävänä tekijänä muistelisin alakuloista tunnelmaa, sellaista tympeää arki-harmaata, kun lottovoitto ei osu kohdalle, akka nalkuttaa, lapset riitelevät ja itse haluaisi juoda kolpakollisen huurteista ja olla hetken omissa oloissaan.

          Kiinnostavin kertomus oli neljän kaveruksen polttarireissusta, jossa tulevan sulhon morsian ei muiden kavereiden mielestä olisi hänelle se oikea. Polttarireissu päätyy mökille, jossa perinteiseen tapaan vedetään "perseet", katsellaan vähän nuhjuisia strippareita ja grillataan. Tarinan kliimaksi käydään kännissä, jolloin tuleva ylkä avautuu yhdelle kavereistaan, että "kyllä hän rakastaa, tai ainakin haluaa yrittää rakastamista" tämän Ranskanmaalta tulleen morsion kanssa. Ja sitten on häät ja kaikilla on mukavaa. Tässä kertomuksessa mies saa naisensa, mutta ainakin parissa muussa jutussa kertoja-mies jää nuolemaan näppejään nuoruuden rakastetun mennessä toiselle.

          "Ei minun elämäni" - kertomus kuului myös ehdottomasti kokoelman parhaimpiin. Siinä jo tukevasti keski-iässä oleva naistenlehden toimittaja sukeltaa -ehkä- vähän turhan syvälle lehden muuttumisleikissä käyneen kuusankoskelaisnaisen elämään. Novellissa valotetaan julkisuutta ja sen usein näkymättömiin jäävää vähän nuhruista puolta. Kiiltävälle paperille painettu lehti ei kaipaa "mitään oikeaa elämää", vaan höpsön ja kepeän tarinan "rumasta ankanpoikasesta joutseneksi". Harvemmin kuitenkaan toimittaja lähtee "taviksen" luokse juomaan vinkkua ja laulamaan karaokea kodin viihdekeskukseen. Kertomuksen päähenkilöt Itkonen on kuvannut mainiosti ja tarinasta syntyy vaikutelma, että tällaisia tarinoita löytyy naistenlehtien sermien sisältä kymmenittäin.

          Huolimattomia unelmia - kirjassakaan ei yleisellä tasolla ole mitään vikaa, mutta kaksitoista perin arkista kertomusta peräjälkeen oli ehkä sietokyvylleni vähän liikaa. Kaipa sitä olisi kaivannut jonkinlaista vaihtelua arjen keskelle. Kyllä Itkonen draaman hallitsee, mutta liika oli nyt vaan tällä kertaa liikaa. Samaa olen kyllä vähän omalta kohdaltani huomannut myös parissa aikaisemmassa Itkosessani - Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän. Tartuin noihin opuksiin innolla, mutta ihmeitä en kummastakaan muista ja vähän pakkopullana kahlasin molemmat loppuun.
Ehkä olen yksi huolimaton unelma itsekin...

          Lukuhaaste Kirjan Vuosi 2015 - listasta yliviivaan kohdan 7. Novellikokoelma tämän kirjan myötä.

                           Kukkahattusetä kiittää ja jatkaa omien unelmiensa tavoittelua.