KAIKKI TUNTUI VAIN PASKALTA

" Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia 13-vuotiaasta saakka. Aloin olla niin väsynyt, että halusin vain sen loppuvan. Minulla oli pysyvä ahdistus- ja masennustila. Kaikki tuntui  vain paskalta."

( Nainen, 20 )

Itsemurhat ovat Suomessa karmeaa todellisuutta. Ne ovat nuorten keskeisin kuolemansyy. Nuoret, joiden ei ylipäänsä tulisi kuolla mitenkään, tekevät itsemurhia vuosittain kymmeniä. Vuonna 2011 heräsi viimeiseen aamuunsa 45 lasta ja nuorta ikäluokassa 10-19v ja jos otetaan huomioon myös nuoret aikuiset (alle 24v), niin luku on jo 118 (www.surunauha.net). Itsemurhayrityksiä on vielä huomattavasti enemmän - Surunauha ry:n mukaan jopa 10-kertainen määrä. Tämä huolestuttaa...

" Onhan niitä, itsetuhoisia ajatuksia, ollut. Kyllä niitä on ollut aina. "

( Nainen, 22 )

Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten pahoinvointiin on lukuisia syitä. Mielenterveysongelmat, päihteet, huonot suhteet vanhempiin, ystävien ja kavereiden puute, kiusaaminen, insesti tai elämän kriisitilanteet (esim. tyttö-tai poikaystävä jättää, läheisen ihmisen menetys, muutto) saattavat laukaista itsetuhoisen käyttäytymisen. Siinä missä joku toinen voi kompuroituaan nousta jaloilleen "yhtä kokemusta rikkaampana"(myönnän, suhteellisen banaali ilmaus tässä yhteydessä), niin jollekin toiselle se voi olla se viimeinen niitti, jonka jälkeen elämän jatkaminen on mahdotonta.

" Olin koulukiusattu koko ala-asteen ajan, en vieläkään oikein tiedä miksi minua kiusattiin. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin viillellä itseäni, ja viiltely on edelleen kuvioissa, vaikkei sitä  ole enää niin paljon kuin silloin joskus. Olen pyrkinyt vähentämään sitä. "

( Nainen, 17 )

Aika harva meistä onnistuu selviytymään ypöyksin elämää mullistavista kriiseistä. Usein tukena ovat läheiset (vanhemmat, sisarukset, ystävät), jotka auttavat seuraavaan päivään, mutta läheskään aina vierellä ei ole ketään, joka voisi auttaa avuntarvitsijaa. Ja huolestuneena seuraan minäkin yhteiskuntamme leikkauksia, joissa napsitaan määrärahoja sieltä, mistä ei nousta barrikadeille puolustamaan omia oikeuksiaan. Hyvä, jos jaksetaan elää ja hengittää. 

" ...kun on etäiset välit (vanhempiin), niin en voi olla oma itseni edes kotona tai silloin kun on muitakin sukulaisia tai ihmisiä jossain lähellä. Silloin puen maskin ja olen ihan kuin mitään ei olisi sattunut. Olen pirteä, iloinen ja positiivinen. "

( Nainen, 17 )

Terhi Rannela on kirjoittanut tärkeän teoksen, jossa käsitellään nuoren itsemurhayritystä. Kirjan tapahtumat alkavat toipumisjaksosta, jossa päähenkilö -Maria- on selviytynyt lääkkeiden yliannostuksesta. Päiväkirjanomaisesti etenevässä kirjassa Maria käsittelee omaa elämäänsä, kavereitaan, poikaystäviään, suhdettaan vanhempiinsa ja etenkin kirjoitusharrastustaan. Tuskin muistan omaa nuoruuttani, mutta sen vähän, jonka onnistun mieleni perukoilta kaivamaan, niin Marian elämä vaikuttaa päällisin puolin suhteellisen normaalilta teini-ikäisen hormonimyrskyiseltä elämäntieltä. Ja uskoakseni siinä on myös kirjan vahvuus.

Läpi Yön - teokseen on helppo samaistua. Jokainen meistä on ollut joskus nuori ja elämä ei aina kohtele meitä tasapuolisesti. Rannela onnistuu kirjassaan huikean hyvin pääsemään päähenkilön nahkoihin (jopa niin, että useinkin luulee lukevansa jonkin sortin omaelämäkertaa) ja selvittämään syitä Marian epätoivoiseen tekoon. Niinkuin usein itsemurhayritysten jälkeen kuulee sanottavan, niin minäkin näen Marian teon eräänlaisena hätähuutona - nyt ei ole kaikki hyvin. Elämä antaa liian paljon kannettavakseni, enkä selviä siitä taakasta yksin. Marialle tärkeä päiväkirja (ja kirjoittaminen ennen kaikkea) toimittaa yhdenlaista terapeutin virkaa, jolle voi uskoa syvimmät salaisuudet ja jonka seurassa ei tarvitse päteä tai miellyttää. Päiväkirja ja haave tulevaisuudesta julkaisevana kirjailijana ovat -näin ammattitaitoisen keittiöpsykologin näkökulmasta- varmasti niitä hoitavia elementtejä, jotka auttavat Mariaa jaksamaan  eteenpäin.

Muutama asia kirjassa jäi meikäläistä askarruttamaan. Ainakin stereotyyppisesti kaikenlaiset taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, näyttelijät, säveltäjät...) ovat keskimääräistä enemmän psyykkisesti epävakaita kuin ns. tavallisissa ammateissa työskentelevät. Minulla ei ole tästä mitään tilastollista faktaa, mutta ainakin "arkikielessä" näin kuulee väitettävän. Tässä mielessä Rannelan kirja tukee tätä ajatusta, että ollakseen taiteilija, sinun tuleekin kärsiä syvemmin ja velloa elämän pohjamudissa. Vai onko kenties niin, että vellovat mudat tekevät sinusta taiteilijan?

Kirjan päähenkilö Maria vaikuttaa keskiverto-teiniä aika paljon kypsemmältä hahmolta. Ainakaan minulta ei olisi murrosikäni angsteissa syntynyt noin syvällistä tekstiä, mikä kuultaa tämän kirjan sivuilta. Mutta minähän en miehenä luonnollisesti pysty asettumaan nuoren naisen pään sisälle ja eikö erot sukupuolien välillä ole aikamoiset nimenomaan teini-iässä? Siinä missä tytöt miettivät maailman epäoikeudenmukaisuutta, pojat jännittävät seuraavan lätkämatsin tulosta.

Rannelan kirja on ehdottoman tärkeä kuvaus nuoren ihmisen tunnoista, mielenkiintoinen oman aikansa kuvaus ja yksi näkökulma vaativaan aiheeseen. Kirjaa voisi suositella kaikille nuorille, nuorille aikuisille ja nuorten parissa työskenteleville. Ja enpä malta olla lisäämättä, että olisi huikean kiinnostavaa lukea pojan kirjoittama kirja samasta aiheesta. Kirja on - kuten teoksen alaotsikkokin kertoo - "tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän".


(Tekstilainaukset kirjasta Kourallinen Tabuja, Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen; Atena Kustannus Oy, 2014)

Kukkahattusetä kiittää ja toivoo lisää määrärahoja nuorten mielenterveystyöhön.