sunnuntai 28. helmikuuta 2016

VIIDEN KIRJAN HAASTE


Ympäri kirjallista Blogistaniaa pyörii haaste, jossa ilmiannetaan viisi kirjaa erilaisissa kategorioissa. Minusta on ollut mielenkiintoista lukea muiden bloggareiden valinnoista, joten haluan jakaa myös omat valintani. Muutaman kirjan kohdalla joutui hieman pähkäilemään ja aivan varmasti kaikkiin kohtiin löytyisi myös muunkinlaisia vastauksia, mutta tässä nyt tältä istumalta muistini syövereistä kaivamani valinnat.


1)   Kirja, jota luen parhaillaan

SHANTARAM
Gregory David Roberts
Täällä Intiassa varsinkin, mutta varmasti muuallakin suurta suosiota nauttiva "the international bestseller" on lähes tuhat sivuinen opus Gregory David Robertsin aivan uskomattomasta elämäntarinasta. Pako australialaisesta vankilasta ja muutto väärän passin turvin Mumbaihin, siellä muutto slummiiin, alkeellisen klinikan perustaminen köyhille ja siirtyminen mustan pörssin kaupoista  keskelle Afganistanin sotaa pitää mielenkiintoa yllä, mutta kirjan massiivinen koko aiheuttaa sen, että kirja on ollut kesken jo jonkin aikaa.

2)   Kirja, josta pidin lapsena
ERIC
Doris Lund
Tähän kategoriaan ei ollut tunkua. En ollut lapsena mikään lukutoukka, joten käsitänkin "lapsen" vähän laajemmassa ikähaarukassa. Aloitin lukutaipaleeni vasta murrosiän nurkilla ja sieltä on jäänyt kaksi kirjaa muistojen kultaamaksi. Doris Lundin kirjoittama Eric teki vaikutuksen nuoreen teinipoikaan. Leukemiaan sairastunut poika elää elämänsä viimeisiä hetkiä ja saapa vielä kokea ensirakkaudenkin ennen kuolemaansa. Kirjan kirjoittaja on Ericin äiti. Tämän kirjan myötä itselleni selvisi viimeistään, että kaikki meistä eivät selviä harmaahapsiksi, eikä kukaan ole luvannut meille huomista. Luin kirjan uudestaan muutama vuosi sitten ja vaikutus ei todellakaan ollut sama. Kirja on kuin "oksennettua suklaata" (Jouko Turkka) - ylimakeaa siirappia, jossa äiti tekee pojastaan lähes yli-ihmisen. Taustalla on tietysti äärimmäinen tragedia ja ymmärrän äidin motiivit, mutta ehkä olisi ollut parempi olla lukematta kirjaa uudestaan vanhemmalla iällä. Kyynisyyden salakavala käärme on jo pesiytynyt nahkoihini ja usko "täydelliseen ihmiseen" on aikojen saatossa jo ehtinyt murskautua monet kerrat. Mutta ehdottomasti tärkeä kirja oman lukutaipaleeni alkuvuosilta.

SIVARI
Hellevi Salminen
Hellevi Salmisesta tuli samoihin aikoihin tärkeä kirjailija itselleni. Monet hänen teoksistaan puhuttelivat minua murrosikäisenä ja sain niistä lohtua, neuvoja, vertaistukea sekä samaistumisen kohteita. Murrosikäisenä pohdin paljon kuolemaa, murhia, tappamista ja syitä, miksi jotkut ovat valmiita kuolemaan omien uskomusten/uskontojen/isänmaan/omien mielipiteidensä puolesta. Ja armeija oli mielikuvissani paikka, jossa nuoria miehiä opetetaan taistelemaan ja tappamaan ja jopa kuolemaan jonkun niinkin abstraktin asian kuin isänmaan puolesta. Äitini kehoituksesta luin Sivarin ja kirjan myötä itselleni selvisi, etten ollutkaan ihan yksin asian kanssa. Jos tämä kirja ei varsinaisesti ollutkaan syy siihen, että aikoinaan valitsinkin siviilipalveluksen armeijan sijaan, niin selkeä taustavaikuttaja se on ollut jokatapauksessa.

3)   Kirja, joka jäi kesken

KÄTILÖ
Katja Kettu
Vitsi, miten harmittaa laittaa Kätilö tähän kohtaan, mutta minkäs teet...Olen aloittanut kirjaa varmasti ainakin viisi kertaa ja joka kerta vakuuttanut itselleni, että nyt luen teoksen loppuun, mutta enpä ole vieläkään päässyt viittäkymmentä sivua pidemmälle. Enkä oikeastaan edes tiedä, miksi? Ei kirjan alku mikään tappavan tylsäkään ole, mutta jotenkin en pääse sisään kirjan maailmaan ja aina tulee jotakin kiinnostavampaa luettavaa. Toisaalta voi johtua myös siitä, että kirjaa on hehkutettu niin kovasti ja siitä tehtyjä kirjoituksia olen lukenut ahkerasti, joten jollakin lailla tuntuu siltä, että olisin kirjan jo lukenut. Mutta aivan varmasti tulee vielä päivä, kun selätän tämän teoksen. Vähän samalla tavalla kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa - aloitin sitäkin useampaan kertaan ja kun viimein pääsin kirjan päälle, niin en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni. Mutta Kätilön aika ei vielä ole
koittanut.

4)   Kirja, joka teki vaikutuksen

VÄÄRÄÄN AIKAAN
Alain Claude Sulzer
Viime aikaisista kirjoista suurimman vaikutuksen meikäläiseen on tehnyt Alain Claude Sulzerin Väärään aikaan. Tämä on kirja ihmisestä, joka ei ole voinut toteuttaa omaa ihmisyyttään täydesti. Hän sattui syntymään väärään aikaan ja erilaisuus oli jotain salattavaa ja hävettävää. Ihmisen tuli mukautua yhteiskunnan normeihin tai valita rooli hylkiönä, kartettavana, eriskummallisena ja naurettavana hyypiönä. Kirja itketti ja sai myös ajattelemaan omaa yhteiskuntaamme ja omaa suhtautumistani siihen. Elänkö itse vain puolinaista elämää ja miten suhtaudun kanssakulkijoihini, jotka eivät jaakaan samaa todellisuutta kanssani - annanko myös heille oikeuden toteuttaa omaa todellisuuttaan täydesti vai olenko itse heittämässä sitä ensimmäistä kiveä? Tärkeä teos pieneltä Lurra editions kustantamolta.

5)   Kirja, johon palaan uudelleen
MAAILMA ON MINUN
Hannele Krause
Totuus ei pala tulessakaan! Tämä on todellakin kirja, johon palaan aina uudestaan - kun haluan viihtyä, kun kaipaan nokkelaa sanailua, kun iskee kaukokaipuu, kun istun vessassa...Hannele Krause (nyk. Wilma Schlizewski) oli oman nuoruuteni suurimpia vaikuttajia. Hän uskalsi toivottaa televisiossa "helvetin hyvää yötä", pukeutua kirkkaan keltaisiin tiskihanskoihin mennessään lähimarkettiin tai käyttää oven sijasta ikkunaa kotiin tullessaan ja kaikki mediassa esitellyt ystävänsä olivat aivan yhtä pähkähulluja. Ahmin kaiken käsiin saamani artikkelit Hantta Krausesta ja hän edusti minulle kaikkea sitä, mitä itsekin olisin nuorena miehenä halunnut olla; rohkea, muiden mielipiteistä piittaamaton, menestyvä copywriter, maailmanmatkaaja, tv-esiintyjä ja vaikka mitä muuta...Wilmahan on myöhemmin todennut, että Hantta Krause oli aikansa tuote ja tehtykin ihan tiettyjä tarkoitusperiä varten. Mutta itse ryntäsin heti pienen maalaiskaupungin kirjakauppaan, kun kuulin, että Hantta on kirjoittanut kirjan ja luin sen heti siltä seisomalta. Kirjassa Hantta kertoo uskomattomista seikkailuista ympäri maapalloa minibudjetilla ja raottaa myös lapsuuttaan kemikalioiden kimalluksessa sekä nuoruuttaan yhdenkin ikimuistoisen illan verran verikasteen saaman lipun päällä. Itselleni ei ole niinkään tärkeätä, onko nämä jutut ihan täyttä totta vai väritettyä totuutta. Kirjan suurimmat ansiot ovat sujuva kynän käyttö ja huikean nokkela verbaliikka. Kirja tempaa mukaansa milloin Karachin rannalla viimeistä piikkiä odottavien narkomaanien pariin tai Sri Lankan tamilisissien räjäyttämään junaan tai Bangkokin tyttöpoikien railakkaisiin bileisiin ja arkeen, kun meikit pestään pois ja korkkarit vaihtuvat varvastossuihin. Kun itselleni iskee kaukokaipuu palaan aina Hantan kirjaan ja pääsen ainakin hetkeksi pois arjen rutiineista. Tämä kirja istutti aikanaan siemenen omaan reissaamiseeni ja haluun nähdä myös muutakin elämää ulkomailla kuin "pakolliset" Eiffelit, Taj Mahalit tai Kiinan muurit - maailma on minunkin.

perjantai 12. helmikuuta 2016

INTIASSA KUUKIN ON KUUMEMPI

Tässä pari lyhytarviota intialaisesta kirjatarjonnasta. Näistä kahdesta opuksesta ei juuri ole mitään ihmeellistä sanottavaa ja ne ovat tarttuneet matkaan lähinnä lukemisen puutteen vuoksi. Molemmat kirjat viihdyttivät aikansa, mutta ei niistä jälkipolville juurikaan mitään kerrottavaa jäänyt. Yritän nyt kuitenkin muutaman sanan kummastakin vääntää.



                                                   To my lovers past present and future.
                                                   To the past ones for our ignorance
                                                   to the present ones for our struggle
                                                   to the future ones in the hope
                                                   that a new Indian male will birth

Yaraana (= miestenvälinen ystävyys) on kokoelma tekstejä eteläisen Aasian alueelta, jotka käsittelevät miesten välistä ystävyyttä ja rakkautta. Aihe on alueella tietysti erittäin tulenarka ja antologian koonnut Hoshang Merchant on tehnyt uraauurtavaa työtä etsimällä tekstejä tähän alueen ensimmäiseen homotekstikokoelmaan. Osa novelleista/runoista/näytelmistä on alunperinkin kirjoitettu englanniksi, mutta Merchant on kääntänyt tekstejä myös hindin, marathin ja gujaratin kielistä. Kokoelman tekstit ovat kovasti epätasaisia ja mitään suurta kirjallista nautintoa teos ei tarjonnut. Luulenpa, että kokoelman suurin merkitys lieneekin olla eräänlainen päänavaus vaiettuun kulttuuriin ja tätä kautta tuoda miesrakkautta myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Ja varmasti nämä tekstit ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä niiden kirjoittajille, jotka joutuvat enemmän tai vähemmän salaamaan omat mieltymyksensä yhteiskunnan silmissä. Niinkuin kirjan takakannessa kerrotaan, niin "nämä tekstit ovat vaatineet tulla kirjoitetuksi, halunneet tulla luoduiksi, ovat ottaneet
kirjailijasta niskalenkin ja hokeneet ´kirjoita minut` niin kauan, että työ on tullut tehdyksi".


Yaraana; Gay Writing from South Asia
Edited by Hoshang Merchant
Penguin Books India 2010
&
Ocean of Memories
Mukund Narvenkar
Broadway Publishing House

"There are some people who walk into your life and fill it with beautiful memories to be cherished forever. But not everyone can relive them again; not everyone can love in their loved one´s absence. I have been reliving memories over and over again. Golden memories. This is a tribute to the sweet and ´stupid`girl whom I love...even though it is not in my destiny to marry her."

Ocean of Memories on tällä hetkellä Goalla "kuumaa kamaa" päätellen siitä, että kaikki kirjakaupat olivat täynnä tätä oranssina hohtavaa opusta. Ja kirjan tapahtumat sijoittuvat Goalle, joten sikäli tällainen valtaisa promootio on tietysti ymmärrettävää. Kirja on kerrassaan hölmö rakkaustarina nuoresta kaverista, joka on päätä pahkaa rakastunut nuoreen naiseen. Nainen on jo kihloissa toisen kanssa, mutta sälli tekee kaikkensa, jotta ansaitsisi naisen rakkauden. Mimmi oikuttelee, käyttää kundia hyväkseen, flirttailee...eikä kuitenkaan ymmärrä antaa - varsin ärsyttävä ämmä, mutta kajahtunut on myös kaveri, joka ei ymmärrä antaa periksi vaan riutuu rakkaudesta, jota ei voi koskaan saavuttaa. Kirjassa huristellaan moottoripyörällä ympäri kuvankaunista ja kovin rantaisaa Goaa, mutta päähenkilöiden naiivius saa ainakin minut lähes raivon partaalle. Kirja on vissiin tarkoitettu aikuisille arjen pakopaikaksi, mutta tarina tehoaa ainoastaan esipuberteettia eläviin tyttöihin. Helkkarin typerä kirja, joka vaikutti lähinnä pitkitetyltä kouluaineelta, jota ei ole maltettu lopettaa aikanaan.

tiistai 2. helmikuuta 2016

ELÄMÄSTÄ, RAKKAUDESTA JA RUOHONLEIKKUREISTA


Ihana, ihana Jonathan…hahmo Cunninghamin kirjassa, johon samaistuin täysin. Hukassa oman elämänsä kanssa, eikä oikein tiedä, minne suuntaisi seuraavaksi ja päättää paeta.
Mikään ulkoinen muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua, vaan päätös elää omaa elämäänsä tuo ainakin hetkiseksi rauhan levottomaan säntäilyyn.


”Tosiasiassa minä haluaisin tietää, mitä minulle on tapahtunut. Miksi minä en pysty rakentamaan itselleni elämää?”



Koti maailman laidalla
Michael Cunningham
Gummerus/Loistopokkarit 2005


Koti maailman laidalla on kirja unelmista, oman paikkansa löytämisestä, erilaisuudesta, rakastamisesta ja sen vaikeudesta kolmen ihmisen - Jonathan, Bobby ja Clare - elämässä. Jonathan ja Bobby ovat koulukavereita ja rakastavaisia Clevelandin pikkukaupungissa, joiden unelma on nähdä Woodstock - tuo legendaarinen kukkaiskansan mekka. Clare on vapaan rakkauden papitar, joka omalla tavallaan rakastaa sekä Jonathania että Bobbya, mutta ei kuitenkaan pysty elämään heidän kanssaan. Clare on liian tottunut vapauteen, jotta sitoutuminen olisi hänelle mahdollista.

Cunnigham on kiinnostanut minua kirjailijana jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen hänen kirjaansa (hyllyssäni on lisäksi Illan tullen ja Tunnit). Eikä kirja tuottanut pettymystä - melankolisuudestaan huolimatta Koti maailman laidalla puhuttelee kuvauksena nykyajan ihmisistä, joilla on näennäisesti kaikki hyvin, mutta kummallinen tyytymättömyyden tunne vaivaa alituiseen. Ihan kuin parhaimmat bileet on aina jossain muualla ja elämää lipuu ohi kuin hiekka sormien välistä. 

Kirjan ainoa tyytyväinen hahmo on Bobby, joka on vähästä onnellinen. Menetettyään koko perheensä Bobby ei elä ainoastaan itseään varten, vaan kokee, etä hänellä on kolmen muunkin ihmisen elämä elettävänä. Koulusta suoraan työelämään siirtyvä Bobby on juro ja  verbaalisesti heikkolahjainen kaveri, joka ajautuu tilanteesta toiseen. Hän osaa kuitenkin nauttia vallitsevista olosuhteista ja tuntuu elävän ”kun on pikkulusikalla anettu, ei voi kauhalla vaatia” - elämää. Jonathan ja Clare edustavat intellektuaalisempaa porukkaa - ja ehkä hieman klisheistä New Yorkin asujaimistoa. Jonathan on menestyvässä lehdessä ravintola-arvostelijana ja Clare tekee työkseen koruja kadulta löytämästään romusta, ennen kuin täyttäessään 40-vuotta saa isänsä mittavan perinnön. Kummankin elämä on perusturvattua ja tavallista, mutta molempia riivaa näky jostakin toisenlaisesta, jostakin aivan muunlaisesta elämästä. Kumpikaan ei vaan tiedä, mitä se voisi olla ja molemmat pakenevat arjen tylsyyttä…Jonathan tosin tullakseen takaisin Bobbyn luo ja ryhtyessään yhdessä elämään yrittäjyyden hikistä arkea.

Aivan kuin kirja väittäisi, ettei ole hyväksi ajatella liikaa, vaan elää enemmänkin tunteidensa ja fiiliksen mukaan - antaa elämän kuljettaa. Ja intellektuaalinen äly ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, jonka Bobby osoittaa hienosti kirjan loppupuolella. Erich on Jonathanin fuck-buddy, joka sairastuu aidsiin. Nimenomaan Bobby on tukemassa ja hoivaamassa Erichia, jonka kaikki läheiset ovat hylänneet sairaudesta kuullessaan. Jonathan on enemmänkin huolissaan omasta tartunnastaan kuin kaverinsa tilanteesta. Tästä itsekeskeisyydestä ja omasta navasta on tullut Jonathanille elämäntapa ja hänen on hankalaa asettua muiden asemaan, kun taas Bobby näkee enemmänkin sydämellään - lieneekö myötäeläminen syntynyt omista kovista kokemuksista?


Koti maailman laidalla on kaikesta amerikkalaisuudestaan huolimatta mahtava hieno kirja. Se on kuvaus nykyihmisen rajattomista mahdollisuuksista ja kykenemättömyydestä tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja. Itkin ja nauroin kirjan mukana - sekä kirjan henkilöille että samalla itselleni, koska tunnistin itseäni liiankin hyvin varsinkin Jonathanin hahmosta. Kuinka usein olenkaan miettinyt pakenemista omasta elämästäni ja miten masentavaa on tuntea ahdistusta, kun ei edes osaa sanoa mikä mättää. Ja Jonathankin käy viimeisen keskustelun isänsä kanssa ruohonleikkureista - niin minäkin… 

MINÄ EN TYKKÄÄ POSTIMERKEISTÄ








Andy Williams, Mitchell Johnson, Andrew Golden, Andrew Wurst, Luke Woodham, Jacob Davis, Kipland Kinkel, Michael Carneal, Evan Ramsey, Barry Loukaitis, John Sirola, Brenda Spencer…lista nimistä, jotka eivät -ehkä- ensilukemalta tunnu kovinkaan tutuilta, mutta kaikki mainitut ovat vieneet aseen kouluunsa ja myös empimättä käyttäneet sitä. Kaikki nämä nuoret ovat jättäneet jälkeensä lukuisia viattomia uhreja ja heidän perheitään, jotka eivät koskaan tule unohtamaan noita massateurastuksia. 
Monissa tutkimuksissa ja haastatteluissa on yritetty löytää syitä tällaisille kouluampumistapauksille - koulukiusaamista, introverttiä luonteenlaatua, kotioloja, sydänsuruja, psyykkisiä häiriöitä, julkisuuden tavoittelua… -, mutta jos syy onkin vaan niinkin yksinkertainen kuin Brenda Spencer lausahti kiinni 
jäädessään, että ”I don´t like Mondays”?


”En oikein tiedä, miten nimittäisin sitä torstaita. Minun korvissani ”hirmuteko” kuulostaa sanomalehdestä napatulta, ”tapaus” on jo törkeää vähättelyä, ja eikö ”päivä jona poikamme syyllistyi joukkomurhaan” olekin liian pitkä?”


Lionel Shriver on kirjoittanut kirjan yhdestä tallaisesta kouluampumistapauksesta. Hyvän perheen (lue: rikkaan) poika päätyy surmaamaan koulunsa oppilaita, opettajan ja yhden keittiöapulaisen. Teoksessa Kevinin äiti Eva käy läpi pojan historiaa ja yrittää epätoivoisesti löytää syitä moiselle hirmuteolle. Koko kirja sisältää Evan pitkiä kirjeitä miehelleen, joissa hän käy läpi elettyä elämää, poikansa vaikeuksia, omia ja miehensä kasvatusvirheitä sekä tunnelmia vankilavierailuistaan Kevinin luokse. Kärsijöitä kirjassa on muitakin kuin Kevin.

Poikani Kevin
Lionel Shriver
Avain/pokkari 2011


Kirja pureutuu kiinnostavaan aiheeseen - mitä nuoren mielessä liikkuu, kun hän päätyy peruuttamattoman traagiseen tekoon? Kaipa meillä ihmisillä on tarve yksinkertaistaa asioita ja etsiä yhtä syyllistä tapahtuneeseen, jotta syyttävä sormi on helpompi ojentaa. Shriver ei kuitenkaan sorru tällaiseen yksiviivaisuuteen ja hahmottaakin ongelmaa paljon laajemmalti. Mitään lopullista syytä teolle kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan ainoastaan mahdollisia selityksiä tapahtuneelle. Ja kiinnostavaa on pohtia omassa päässään dilemmaa ihmisen synnynnäisestä pahuudesta vs olosuhteiden vaikutuksesta elämämme ratkaisuihin.

Aluksi kirjemuotoinen romaani ärsytti minua suuresti. Missä Evan aviomies Franklin on? Miksi en kuule Franklinin versiota tapahtuneeseen? Eva vaikuttaa kaiken lisäksi aika ärsyttävältä naiselta - menestyvien matkaoppaiden kirjoittaja, joka reissaa työkseen, asuu New Yorkissa, löytää elämänsä rakkauden, itsekeskeinen ja hedonistinen narttu, joka on syntynyt kultalusikka suussaan. Kirjeet vaikuttivat aluksi jonkinlaiselta synnintunnustukselta ja oman syyttömyyden vakuutteluilta. Evassa oli jotain kalseaa ja empatiaan kykenemätöntä. Romaanin edetessä Evasta paljastuu toki muitakin puolia ja hän osoittautuu - ainakin jälkikäteen tarkasteltuna - tarkkanäköiseksi äidiksi, joka onnistuu sekä epäonnistuu lapsensa kasvattajana, niin kuin jokainen vanhempi. Evan profiili tulee monisyisemmäksi, mutta en missään vaiheessa voi sanoa pitäneeni hänestä ja olisi ollutkin tyydyttävää syyllistää hänet kaikesta tapahtuneesta, mutta niin helppoa ratkaisua Shriver ei tarjoa.

”Hedelmättömillä on oikeus sanoa pihlajanmarjoja happamiksi, mutta eikö olekin vastoin sääntöjä tehdä lapsi ja haikailla vaikka vain joskus sitä hylkäämäänsä toista elämää, jossa ei tehnytkään?”

Vaikeampi kysymys onkin ihmisen synnynnäinen pahuus - synnymmekö maailmaan ”tyhjänä tauluna”, johon olosuhteet maalaavat maisemansa vai onko meissä jo oma mieli/halut/ambitiot/persoona jo rynnistäessämme synnytyskanavasta kohti valoa? Kevin vaikuttaa jo syntyessään hyvin poikkeukselliselta lapselta - ja Eva peilaa mennyttä tragedian valossa. Tässä tapauksessa äiti-lapsi-suhde ei ala kovin valoisissa merkeissä; lapsi ei suostu imemään rintaa vaan enemmänkin yökkää nännin nähdessään, äiti ei koe suurta rakkautta tulokasta kohtaan ja kokee ennemminkin uuden perheenjäsenen rajoittavan ura-naisen elämää kuin sulostuttavan pienen perheen arkea. Eva on kirjeissään mahdottoman rehellinen aina itseinhoon asti, ja nostaa päivänvaloon kaikki ajatuksensa ja tekonsa, jotka ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kevin ei tee rakastamisestaan kovin helppoa - rakastavatko kaikki vanhemmat lapsiaan täysin ehdoitta? Hänessä on jo lapsena jotain kieroa ja kyräilevää, aivan kuin hän eläisi kostaakseen omille vanhemmilleen, että synnyttivät hänet. Kevinistä on kovin vaikea pitää ja hänen tekoaan on täysin mahdoton ymmärtää. Kylmän älykkäästi hän elää lähes kuusitoista vuotiaaksi aivan kuin suunnitelmallisesti kohti vääjäämätöntä. Hän ottaa itsekkäästi ”oikeuden omiin käsiinsä” ja leikkii hetken aikaa Jumalaa - kylmäverisesti murhaa ihmisiä, jotka ärsyttävät häntä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Kevinin mieltymys liian pieniin vaatteisiin, aivan kuin hän ei haluaisi kasvaa aikuiseksi tai vaatteiden kittanuus on koko ajan muistuttamassa häntä siitä, että elämä ahdistaa ja on koko ajan epämukava olla. 


Poikani Kevin on raskasta luettavaa. Kirja on sivusta toiseen ahdistavaa tekstiä siitä, miten juoni ja ilkeä lapsi voi olla. Teoksessa ei juurikaan ole valoisia hetkiä ja jos joskus kuvitteleekin auringon pilkahtavan perheen taivaalla, niin pian saakin huomata, että se on vain tyyntä myrskyn edellä. Jotta jonkunlainen katharsis on edes mahdollinen, niin luin kirjan viimeisiä sivuja jonkunlaisena Kevinin murtumispisteenä ja mahdollisuutena uuteen alkuun, joka koittaakin jo viiden vuoden päästä. Alaikäisenä tuomittuna Kevin kärsii kakkua vain seitsemän vuotta ja hänen on mahdollista aloittaa toisenlainen elämä, jos kykyä tai halua on kaiken tapahtuneen jälkeen. Olisipa kiinnostavaa tietää, miten reaalimaailman kouluampujat ovat selvinneet elämässään eteenpäin?