NOSTALGIA-TRIPPI

Peter Sandström: Valkea Kuulas
suomentanut Outi Menna
Schildts&Söderströms 2014

" Vanhan valokuvakansion

   mä löysin yllättäen

   sen jo luulin hukanneeni 
   hyllystäin

   hiukan hämmentyneenä sitä

   selailemaan jäin,

   kun nuo vanhat kuvat 

   näin edessäin "

                                Valokuvia
                               Tero Vaara
   



                  





Tästä kirjasta minä tykkäsin - tämä on ihan kymppi! Valkea Kuulas on kuin vanhan kaverin valokuva-albumi, jonka jokaiseen valokuvaan liittyy kiinnostava tarina; ei välttämättä mikään salaliittoja sisältävä seikkailu vaan eletystä elämästä ponnistava arkinen sattumus. Peter Sandström osaa asettavaa sanansa soljuvasti asia yhteyteen ja hän maalaa seepianvärisellä pensselillä keski-ikäisen miehen muistoja kirjankansien väliin. Hieman alakuloinen pohjavire välittyy minulle kirjan sivuilta, sillä päähenkilölläkin on elämää jo enemmän takana kuin edessä. Valkea Kuulas (tai Transparente blanche alkuperäiskielellä) on matka miehen muistoihin, jotka yllättävä paluu vanhalle kotiseudulle herättää tämän mielessä. Vanhat tutut paikat, ihmiset ja tavat asettuvat uusiin raameihin, kun elämä on heittänyt päähenkilön asumaan muualle ja tuttuja voi "kotiinpaluun" jälkeen seurata pienen etäisyyden päästä. Etäisyyttä tuo aika, sitä on kulunut ja Niilissä vettä virrannut...lapsena ja nuorena, kun kotipitäjä oli koko maailma näyttäytyy aikuisena vähän toisesta näkövinkkelistä ja tämän näkökulman kirjailija Sandström tavoittaa lähes runollisella tavalla tässä kirjassa. Kirjaa lukiessa tuntui pyörineen aikakoneessa takaisin omaan lapsuuteen, jolloin kesät olivat aurinkoisia, omenat makeita ja maailman pahuus ei milloinkaan yltänyt kotiraitille.

Kirjassa ei juonen tasolla tapahdu juurikaan mitään - vanha äiti soittaa pojalleen ja pyytää apua. Äiti on omenaviljelyn ohessa tehnyt myös parantajan töitä ja nyt hänen parantajankykyjään tarvitaan hieman kauempana, jonne ei voi matkustaa yksin. Poikaa tarvittaisiin kuskiksi, sillä matkaan äiti haluaa lähteä miehensä eli pojan isän neljäkymmentä vuotta vanhalla Ford Caprilla, joka on seissyt käyttämättömänä tallissa kymmeniä vuosia. Poika saapuu hätiin Pärnusta, jossa tämä runoilla itsensä elättävä hahmo on ollut tilapäistöissä. Vanhaan kotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn saapuessaan Poika osallistuu äitinsä arkeen ja matkaa omissa muistoissaan ensirakkauteen, vanhempiensa suhteeseen, isän siniseen Capriin, naapureihin jne.

Kirjassa Äidillä ja Pojalla ei ole nimiä. Minusta tämä on mainio ratkaisu, sillä päähenkilöiden jäädessä nimeämättä ja jollakin tavalla myös hieman hahmottomiksi, lukijalla on mahdollisuus liittää kirjan tarinaan enemmän henkilökohtaisia muistoja. Itse luin teosta eräänlaisena raamina omille muistoilleni ja omille kokemuksilleni pienen pitäjän poikana. Vaikka kirjan henkilöt eivät vastaakaan omaa kokemusmaailmaani, niin niissä on kuitenkin jotain niin yleisluontoista, että usein lukemiseni keskeytyi omien muistojeni pulpahdellessa tajuntaani - mitä kuuluu ensirakkaudelleni tänään? Vieläkö pitäjän nuoriso kokoontuu paikallisella nakkikioskilla? Missä nyt vedetään ensimmäiset kännit, kun Mäelle on rakennettu rivitaloja?

Äidin ja Pojan lisäksi kirjassa nousee keskiöön Isä, vaikkakin jo aikoja sitten kuollut, ja tämän silmäterä, sininen Ford Capri vm.69, jollaista ei aiemmin ollut niillä konnuilla nähty. Epäkäytännöllisyydestään huolimatta Capri on esteettisen autosuunnittelun kirkkaimpia helmiä ja ooppelien/ladojen/volsujen seassa tämä urheilullinen menijä on varmasti herättänyt 70-luvulla sekä ihailua että kateutta. Nyt auto on lojunut jo vuosikymmeniä käyttämättömänä tallissa, eikä Äiti ole halunnut myydä sitä, vaikka ostajia olisikin ollut tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Parantajareissulle Äiti haluaa lähteä ehdottomasti Caprilla, mutta ensin se tulee laittaa ajettavaan kuntoon. Naapurissa asustelee Marius Järvi (nimeään vaihtanut paikallinen Pelle Peloton), joka kaikenlaisia teknisiä vempeleitä rakentavana ihmisenä tulee remontoimaan auton kuntoon Pojan toimiessa apumiehenä. Ja kyllähän se auto lopulta käyntiin saadaankin...

Kirjan ansiot ovat mielestäni siinä, että se muistuttaa mukavasti omaa historiaani; olemme eläneet samaa aikaa kirjan Pojan kanssa. Kirja resonoi omien muistojeni kanssa ja tämä nostalgia-trippi toi mieleeni asioita, jotka luulin jo unohtaneeni. Peter Sandströmilla (kiitos kääntäjä Outi Menna!) on myös kyky tavoittaa erityisessä jotakin niin yleispätevää, että luulenpa jokaisen lukijan löytävän tämän kirjan lehdiltä oman nuoruutensa. Ah ja voih, miten friskaava kokemus tämä Sandströmin ensimmäinen suomennettu romaani oli!

Hoitelin tällä kirjalla Kirjan Vuoden 2015-lukuhaasteen kohdan 1. Kirja kirjailijalta, jonka teoksia en ole aiemmin lukenut.

Kukkahattusetä kiittää ja lähtee ostamaan omenoita.