Andy Williams, Mitchell Johnson, Andrew Golden, Andrew Wurst, Luke Woodham, Jacob Davis, Kipland Kinkel, Michael Carneal, Evan Ramsey, Barry Loukaitis, John Sirola, Brenda Spencer…lista nimistä, jotka eivät -ehkä- ensilukemalta tunnu kovinkaan tutuilta, mutta kaikki mainitut ovat vieneet aseen kouluunsa ja myös empimättä käyttäneet sitä. Kaikki nämä nuoret ovat jättäneet jälkeensä lukuisia viattomia uhreja ja heidän perheitään, jotka eivät koskaan tule unohtamaan noita massateurastuksia.
Monissa tutkimuksissa ja haastatteluissa on yritetty löytää syitä tällaisille kouluampumistapauksille - koulukiusaamista, introverttiä luonteenlaatua, kotioloja, sydänsuruja, psyykkisiä häiriöitä, julkisuuden tavoittelua… -, mutta jos syy onkin vaan niinkin yksinkertainen kuin Brenda Spencer lausahti kiinni
jäädessään, että ”I don´t like Mondays”?
”En oikein tiedä, miten nimittäisin sitä torstaita. Minun korvissani ”hirmuteko” kuulostaa sanomalehdestä napatulta, ”tapaus” on jo törkeää vähättelyä, ja eikö ”päivä jona poikamme syyllistyi joukkomurhaan” olekin liian pitkä?”
Lionel Shriver on kirjoittanut kirjan yhdestä tallaisesta kouluampumistapauksesta. Hyvän perheen (lue: rikkaan) poika päätyy surmaamaan koulunsa oppilaita, opettajan ja yhden keittiöapulaisen. Teoksessa Kevinin äiti Eva käy läpi pojan historiaa ja yrittää epätoivoisesti löytää syitä moiselle hirmuteolle. Koko kirja sisältää Evan pitkiä kirjeitä miehelleen, joissa hän käy läpi elettyä elämää, poikansa vaikeuksia, omia ja miehensä kasvatusvirheitä sekä tunnelmia vankilavierailuistaan Kevinin luokse. Kärsijöitä kirjassa on muitakin kuin Kevin.
 |
| Poikani Kevin Lionel Shriver Avain/pokkari 2011 |
Kirja pureutuu kiinnostavaan aiheeseen - mitä nuoren mielessä liikkuu, kun hän päätyy peruuttamattoman traagiseen tekoon? Kaipa meillä ihmisillä on tarve yksinkertaistaa asioita ja etsiä yhtä syyllistä tapahtuneeseen, jotta syyttävä sormi on helpompi ojentaa. Shriver ei kuitenkaan sorru tällaiseen yksiviivaisuuteen ja hahmottaakin ongelmaa paljon laajemmalti. Mitään lopullista syytä teolle kirja ei kuitenkaan tarjoa, vaan ainoastaan mahdollisia selityksiä tapahtuneelle. Ja kiinnostavaa on pohtia omassa päässään dilemmaa ihmisen synnynnäisestä pahuudesta vs olosuhteiden vaikutuksesta elämämme ratkaisuihin.
Aluksi kirjemuotoinen romaani ärsytti minua suuresti. Missä Evan aviomies Franklin on? Miksi en kuule Franklinin versiota tapahtuneeseen? Eva vaikuttaa kaiken lisäksi aika ärsyttävältä naiselta - menestyvien matkaoppaiden kirjoittaja, joka reissaa työkseen, asuu New Yorkissa, löytää elämänsä rakkauden, itsekeskeinen ja hedonistinen narttu, joka on syntynyt kultalusikka suussaan. Kirjeet vaikuttivat aluksi jonkinlaiselta synnintunnustukselta ja oman syyttömyyden vakuutteluilta. Evassa oli jotain kalseaa ja empatiaan kykenemätöntä. Romaanin edetessä Evasta paljastuu toki muitakin puolia ja hän osoittautuu - ainakin jälkikäteen tarkasteltuna - tarkkanäköiseksi äidiksi, joka onnistuu sekä epäonnistuu lapsensa kasvattajana, niin kuin jokainen vanhempi. Evan profiili tulee monisyisemmäksi, mutta en missään vaiheessa voi sanoa pitäneeni hänestä ja olisi ollutkin tyydyttävää syyllistää hänet kaikesta tapahtuneesta, mutta niin helppoa ratkaisua Shriver ei tarjoa.
”Hedelmättömillä on oikeus sanoa pihlajanmarjoja happamiksi, mutta eikö olekin vastoin sääntöjä tehdä lapsi ja haikailla vaikka vain joskus sitä hylkäämäänsä toista elämää, jossa ei tehnytkään?”
Vaikeampi kysymys onkin ihmisen synnynnäinen pahuus - synnymmekö maailmaan ”tyhjänä tauluna”, johon olosuhteet maalaavat maisemansa vai onko meissä jo oma mieli/halut/ambitiot/persoona jo rynnistäessämme synnytyskanavasta kohti valoa? Kevin vaikuttaa jo syntyessään hyvin poikkeukselliselta lapselta - ja Eva peilaa mennyttä tragedian valossa. Tässä tapauksessa äiti-lapsi-suhde ei ala kovin valoisissa merkeissä; lapsi ei suostu imemään rintaa vaan enemmänkin yökkää nännin nähdessään, äiti ei koe suurta rakkautta tulokasta kohtaan ja kokee ennemminkin uuden perheenjäsenen rajoittavan ura-naisen elämää kuin sulostuttavan pienen perheen arkea. Eva on kirjeissään mahdottoman rehellinen aina itseinhoon asti, ja nostaa päivänvaloon kaikki ajatuksensa ja tekonsa, jotka ovat voineet vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kevin ei tee rakastamisestaan kovin helppoa - rakastavatko kaikki vanhemmat lapsiaan täysin ehdoitta? Hänessä on jo lapsena jotain kieroa ja kyräilevää, aivan kuin hän eläisi kostaakseen omille vanhemmilleen, että synnyttivät hänet. Kevinistä on kovin vaikea pitää ja hänen tekoaan on täysin mahdoton ymmärtää. Kylmän älykkäästi hän elää lähes kuusitoista vuotiaaksi aivan kuin suunnitelmallisesti kohti vääjäämätöntä. Hän ottaa itsekkäästi ”oikeuden omiin käsiinsä” ja leikkii hetken aikaa Jumalaa - kylmäverisesti murhaa ihmisiä, jotka ärsyttävät häntä. Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Kevinin mieltymys liian pieniin vaatteisiin, aivan kuin hän ei haluaisi kasvaa aikuiseksi tai vaatteiden kittanuus on koko ajan muistuttamassa häntä siitä, että elämä ahdistaa ja on koko ajan epämukava olla.
Poikani Kevin on raskasta luettavaa. Kirja on sivusta toiseen ahdistavaa tekstiä siitä, miten juoni ja ilkeä lapsi voi olla. Teoksessa ei juurikaan ole valoisia hetkiä ja jos joskus kuvitteleekin auringon pilkahtavan perheen taivaalla, niin pian saakin huomata, että se on vain tyyntä myrskyn edellä. Jotta jonkunlainen katharsis on edes mahdollinen, niin luin kirjan viimeisiä sivuja jonkunlaisena Kevinin murtumispisteenä ja mahdollisuutena uuteen alkuun, joka koittaakin jo viiden vuoden päästä. Alaikäisenä tuomittuna Kevin kärsii kakkua vain seitsemän vuotta ja hänen on mahdollista aloittaa toisenlainen elämä, jos kykyä tai halua on kaiken tapahtuneen jälkeen. Olisipa kiinnostavaa tietää, miten reaalimaailman kouluampujat ovat selvinneet elämässään eteenpäin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti