Ihana, ihana Jonathan…hahmo Cunninghamin kirjassa, johon samaistuin täysin. Hukassa oman elämänsä kanssa, eikä oikein tiedä, minne suuntaisi seuraavaksi ja päättää paeta.
Mikään ulkoinen muutos ei kuitenkaan tuo ratkaisua, vaan päätös elää omaa elämäänsä tuo ainakin hetkiseksi rauhan levottomaan säntäilyyn.
”Tosiasiassa minä haluaisin tietää, mitä minulle on tapahtunut. Miksi minä en pysty rakentamaan itselleni elämää?”
 |
| Koti maailman laidalla Michael Cunningham Gummerus/Loistopokkarit 2005 |
Koti maailman laidalla on kirja unelmista, oman paikkansa löytämisestä, erilaisuudesta, rakastamisesta ja sen vaikeudesta kolmen ihmisen - Jonathan, Bobby ja Clare - elämässä. Jonathan ja Bobby ovat koulukavereita ja rakastavaisia Clevelandin pikkukaupungissa, joiden unelma on nähdä Woodstock - tuo legendaarinen kukkaiskansan mekka. Clare on vapaan rakkauden papitar, joka omalla tavallaan rakastaa sekä Jonathania että Bobbya, mutta ei kuitenkaan pysty elämään heidän kanssaan. Clare on liian tottunut vapauteen, jotta sitoutuminen olisi hänelle mahdollista.
Cunnigham on kiinnostanut minua kirjailijana jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua ensimmäiseen hänen kirjaansa (hyllyssäni on lisäksi Illan tullen ja Tunnit). Eikä kirja tuottanut pettymystä - melankolisuudestaan huolimatta Koti maailman laidalla puhuttelee kuvauksena nykyajan ihmisistä, joilla on näennäisesti kaikki hyvin, mutta kummallinen tyytymättömyyden tunne vaivaa alituiseen. Ihan kuin parhaimmat bileet on aina jossain muualla ja elämää lipuu ohi kuin hiekka sormien välistä.
Kirjan ainoa tyytyväinen hahmo on Bobby, joka on vähästä onnellinen. Menetettyään koko perheensä Bobby ei elä ainoastaan itseään varten, vaan kokee, etä hänellä on kolmen muunkin ihmisen elämä elettävänä. Koulusta suoraan työelämään siirtyvä Bobby on juro ja verbaalisesti heikkolahjainen kaveri, joka ajautuu tilanteesta toiseen. Hän osaa kuitenkin nauttia vallitsevista olosuhteista ja tuntuu elävän ”kun on pikkulusikalla anettu, ei voi kauhalla vaatia” - elämää. Jonathan ja Clare edustavat intellektuaalisempaa porukkaa - ja ehkä hieman klisheistä New Yorkin asujaimistoa. Jonathan on menestyvässä lehdessä ravintola-arvostelijana ja Clare tekee työkseen koruja kadulta löytämästään romusta, ennen kuin täyttäessään 40-vuotta saa isänsä mittavan perinnön. Kummankin elämä on perusturvattua ja tavallista, mutta molempia riivaa näky jostakin toisenlaisesta, jostakin aivan muunlaisesta elämästä. Kumpikaan ei vaan tiedä, mitä se voisi olla ja molemmat pakenevat arjen tylsyyttä…Jonathan tosin tullakseen takaisin Bobbyn luo ja ryhtyessään yhdessä elämään yrittäjyyden hikistä arkea.
Aivan kuin kirja väittäisi, ettei ole hyväksi ajatella liikaa, vaan elää enemmänkin tunteidensa ja fiiliksen mukaan - antaa elämän kuljettaa. Ja intellektuaalinen äly ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, jonka Bobby osoittaa hienosti kirjan loppupuolella. Erich on Jonathanin fuck-buddy, joka sairastuu aidsiin. Nimenomaan Bobby on tukemassa ja hoivaamassa Erichia, jonka kaikki läheiset ovat hylänneet sairaudesta kuullessaan. Jonathan on enemmänkin huolissaan omasta tartunnastaan kuin kaverinsa tilanteesta. Tästä itsekeskeisyydestä ja omasta navasta on tullut Jonathanille elämäntapa ja hänen on hankalaa asettua muiden asemaan, kun taas Bobby näkee enemmänkin sydämellään - lieneekö myötäeläminen syntynyt omista kovista kokemuksista?
Koti maailman laidalla on kaikesta amerikkalaisuudestaan huolimatta mahtava hieno kirja. Se on kuvaus nykyihmisen rajattomista mahdollisuuksista ja kykenemättömyydestä tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja. Itkin ja nauroin kirjan mukana - sekä kirjan henkilöille että samalla itselleni, koska tunnistin itseäni liiankin hyvin varsinkin Jonathanin hahmosta. Kuinka usein olenkaan miettinyt pakenemista omasta elämästäni ja miten masentavaa on tuntea ahdistusta, kun ei edes osaa sanoa mikä mättää. Ja Jonathankin käy viimeisen keskustelun isänsä kanssa ruohonleikkureista - niin minäkin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti