 |
| Jhumpa Lahiri, Tämä siunattu koti Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001 |
Olen menossa reissullani kohti Intiaa ja ajattelin napata mukaani jonkun kirjan, joka käsittelisi kyseistä maata. Eipä tarvinnut kovin kaukaa kirjaa etsiä, kun omassa hyllyssäni on jo pari vuotta makoillut Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti. Olen hankkinut sen omakseni positiivisten arvostelujen vuoksi ja nyt se lähti reppuuni matkalukemiseksi.
Tämä kirja on aikoinaan voittanut vaikka mitä palkintoja - merkittävimpinä varmaankin Pulitzer ja New Yorkerin esikoiskirjapalkinto. Tällaiseen palkittuun opukseen tarttuminen on minusta aina vähän ristiriitaista; kirja on saanut virallista tunnustusta, joten sen tulee olla jotenkin erinomainen ja minunkin on luettava se palkintojen läpi. Jos kirja ei minusta olekaan järin hyvä, niin onko minun kirjamakuni automaattisesti huonompi kuin tahojen, jotka näitä palkintoja jakavat?
No, katsotaan!
Tämä siunattu koti sisältää yhdeksän kertomusta tai novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella Intiaan. Osa kertomuksista tapahtuu Usassa (lähinnä Amerikan itärannikolla), jossa maahanmuuttajat tai toisen polven intialaiset siirtolaiset yrittävät selvitä lännen kultamaassa ja osa kertomuksista vie lukijan suoraan pääkallopaikalle Intiaan. Kertomusten taso on mielestäni aika vaihteleva. Osa näistä jutuista unohtui saman tien, kun aloitin seuraavaa, mutta jokunen helmikin mahtuu tähän kertomuskokoelmaan.
Kirjan aloittava Väliaikainen järjestely on mielestäni kiinnostava ja yllättävän loppuratkaisun ansiosta aika paljon kysymyksiäkin herättävä kertomus. Siinä toisistaan jo erilleen ajautunut pariskunta keksii viihdykettä sähkökatkosten ajaksi. He päättävät kertoa toisilleen tunnustuksia/salaisuuksia siitä, miten he olivat loukanneet toista tai aiheuttaneet pettymyksen toiselle tai itselleen. Kynttilänvalon hämärässä uskotut salaisuudet yhdistävät pariskuntaa, kunnes sähkölaitos saa johdot korjattua. Tämän korjauksen jälkeen mikään ei ole ennallaan.
Teksti on rakennettu varsin arkiseksi, mutta pienillä nyansseilla Lahiri koukuttaa ainakin tämän lukijan haluamaan lisää. Loppuratkaisun yllätys oli kuin kirsikka kakun päällä ja loi positiivisia odotuksia loppukirjalle.
Toinenkin kokoelman kertomuksista oli kiinnostava. Siinä intialaisten vanhempien tyttö ihmettelee heillä säännöllisesti vieraisilla käyvää herrashenkilöä. Amerikan itärannikolle asettuneen intialaisperheen ruokapöytään ilmestyy Bangladeshista kotoisin oleva Pirzada. Bangladesh elää sodan keskellä, sillä se on juuri irtautumassa emämaasta ja Pirzadan vaimo ja tyttäret ovat jääneet sodan jalkoihin. Herra Pirzada ei ole saanut yhteyttä kotiinsa ja hän kaipaa kovasti tietoja kotiväkensä hyvinvoinnista.
Minusta novellissa rinnastetaan kiehtovalla tavalla se, että vaikka valtiot sotivat, niin keskenään sodassa olevien valtioiden kansalaiset voivat silti olla ystäviä keskenään. Kertomus on tärkeä viesti humanismin ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta.
" Parhaiten muistan, kuinka nuo kolme sinä aikana toimivat kuin olisivat yksi
henkilö, jolla oli yksi yhteinen ateria, ruumis, hiljaisuus ja pelko. "
Näiden kertomusten lisäksi tykkäsin novellista Senin täti, joka kertoi tarinan kolmikymppisestä naisesta, joka avioliiton seurauksena oli joutunut muuttamaan kauas sukulaisistaan ja ystävistään miehensä työn vuoksi. Amerikka voi olla "Unelmatehdas" joillekin, mutta kaikille sopeutuminen ei onnistu aivan vaivattomasti. Senin tädin Akilleen kantapääksi muodostuu autolla ajaminen; maassa, jossa lähes jokaisella vähänkin karvaa kasvavalla tyypillä on ajokortti, niin rouva Senille tämän hankkiminen tuntuu olevan mahdotonta. Vai lieneekö ajokortittomuus viimeinen side synnyinmaahan, josta vastentahtoisesti on joutunut lähtemään? Ja Intiassa hänellä oli oma autonkuljettaja.
" Voisinko minä ajaa Kalkuttaan asti? Kuinka kauan siihen menisi, sanopa se!
Viisitoistatuhatta kilometriä, kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. "
Kokoelman hauskin novelli on nimikertomus Tämä siunattu koti. Siinä hindulainen pariskunta muuttaa uuteen taloon, josta löytyy kristillistä esineistöä mitä kummallisimmista paikoista; löytyy Maria-patsas pihalta, juliste lämpöpatterien takaa ja Jeesus-pannunalunen ties mistä. Pariskunnan rouva keräilee esineistöä takan reunukselle ja pitää löydettyjä esineitä korkeamman johdatuksena, herra ei niinkään välitä näistä symboleista ja on lähinnä huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat hinduperheen kristillisistä koristeista.
Novelli on kirjoitettu hauskasti ja kepeästi, mutta taustalla on varsin vakaviakin kysymyksiä. Ensinnäkin tietty aina ja iankaikkinen Mitä muut meistä ajattelevat? Ja kun se vielä liitetään uskontoon, niin avot, sehän tarkoittaa Kenen joukoissa seisot? Oletko meitä vai heitä? Luulisin, että esimerkiksi intialaisille tämä kysymys on vielä merkittävämpi kuin peruspertille täällä maallistuneessa Suomessa. Mietinpä vaan esim. somaliperheitä, jotka ovat joutuneet muuttamaan kauaksi kotoaan, niin todennäköisesti uskonnolla on yhteisöä koossa pitävä voima ja uskonto toimii siltana kotimaahan ja omaan historiaan, eikä siinä paljon naurata kotoa löytyvät seimiasetelmat.
Minusta ei tämän kirjan myötä tullut Jhumpa Lahiri-fania. Muutama kiva kertomus, mutta aika paljon yhdentekevää huttua. Asiansa tämä kokoelma kyllä ajoi - sen myötä pääsin hiukan fiilistelemään Intiaa ja intialaisuutta ja jospa se vähän lieventäisi kulttuurishokkiakin viikon päästä.
Ehkä ymmärrän tämän kirjan palkitsemisperusteet, ainakin mikäli on haluttu pystillä paiskata maahanmuuttajien ja toisen polven siirtolaisten ääntä tämän päivän Amerikassa ja ylipäänsä erilaisten kulttuurien yhteentörmäilyä. Ei tämä kirja minusta huono ollut, mutta uppoaa sinne kirjojen Mariaanien hautaan silkkaa keskinkertaisuuttaan.
Tämän kirjan ansiosta saan yliviivata Kirjan Vuosi lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon.
Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja jatkaa makoiluaan Ulan Bator Guest Housen sängyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti