Aina välillä täällä reissun päällä törmää kirjakauppoihin, jotka ovat niin houkuttelevia ja siististi järjestettyjä, että sieltä voisi kahmia vaikka kuinka paljon luettavaa. Goan pääkaupungissa Panajissa tai Panjimissa oli yksi tällainen aarreaitta. Ja kaiken lisäksi Goasta kertovat kirjat oli asetettu ihan omalle hyllylleen. Matkalla on minusta mukavaa tutustua paikalliseen kirjallisuuteen, johon harvemmin törmää kotimaassa ja noiden kirjojen avulla pääsee vähän kurkkaamaan paikallisten ihmisten arkeen - avaamaan oven yksityisten ihmisten koteihin ja arvomaailmaan, joka useimmiten jää turistikulissien taakse.
Damodar Mauzon neljäntoista novellin kokoelma sisältää tarinoita Goalta peräti neljältä eri vuosikymmeneltä. Kokoelman vanhimmat tekstit on kirjoitettu jo 1960-luvulla ja uusimmat vuosituhannen vaihteessa. Niitä on julkaistu pitkin matkaa erilaisissa lehdissä ja antologioissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ne on koottu yksien kansien sisään.
Kokoelman kaikissa novelleissa tarunhohtoinen ja hiekkarannoistaan tuttu Goa näyttelee ainakin sivuroolia. Sielläkin ihmiset elävät tavallista arkea, yrittävät hankkia elantoaan mitä erikoisemmilla keinoilla ja rakastavat tai vihaavat lähimmäisiään, vaikka turisteille Goa näyttäytyykin aina hymyilevinä kasvoina, loputtomina hiekkarantoina ja vesiurheiluparatiisina. Mauzon novellit liikkuvat yksittäisten ihmisten tavallisessa elämässä ja kertovat aika yleismaailmallista tarinaa siitä, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia olipa pään päällä sitten täydeltä terältä paahtava aurinko tai Kuusamon kaamoksessa hohtava kuu.
Juuri tämä yleisinhimillisyys tekee näistä novelleista lukemisen arvoisia. Ihminen on ihminen joka paikassa, eikä maantieteellinen sijainti sitä muuksi muuta. Toki kulttuuriset poikkeamat korostavat tiettyjä piirteitä ja esimerkiksi perheyhteisön merkitys on Intiassa ihan toinen kuin Suomessa, mutta pienellä viilauksella ja nimien muuttamisella nämä novellit voisivat yhtä hyvin kertoa Härmästä.
Ehkä tämä pitkä ajallinen jatkumo, jonka aikana nämä novellit ovat syntyneet, on saanut aikaan epätasaisuutta tai sitten kaikkien tarinoiden aihe ei vaan kiinnosta minua tarpeeksi, jotta ne olisivat jättäneet jonkunlaisen muistijäljen novellin loputtua. Mutta kirjan loputtua huomasin ajattelevani aika montaakin tarinaa vielä mielessäni ja Mauzon tapaa rakentaa tarinansa. Kirjailija vie lukijan hahmojensa arkiseen ja tapahtumaköyhään maailmaan, joka novellin viimeisellä sivulla saa aivan uudenlaisen käänteen.
Eniten minua ehkä kosketti teksti For Death Does Not Come, jossa ihmisen sijasta tarina kerrotaan vesikäärmeen näkökulmasta. Goan kuuma ja kuiva kesä vaatii paljon myös luonnolta. Vesi on kortilla, eikä sitä riitä aina kaikille; puut kellastuvat ja kuolevat kuivuuteen, eläimet taistelevat samoista varjoisista lätäköistä ihmisten kanssa ja kaikki odottavat vilvoittavan ja kostean monsuunikauden alkamista (vrt. Suomen syksy). Tässäkin novellissa kuten niin usein muutenkin elämän kilpajuoksussa eläimet jäävät tappiolle joutuessaan kilvoittelemaan samasta elinpiiristä ihmisten kanssa. Äiti-käärme on jo menettänyt puolisonsa ihmisen käärmekammon seurauksena ja poikaset ovat yksi kerrallaan nääntyneet janoon kuivassa erämaassa. Äiti-käärme sinnittelee vielä elossa, koska kuolema ei ole vielä korjannut. Viimeisillä voimillaan vesikäärme luikertelee pienen lammen rantaan, jossa on vielä hieman vettä. Pelastus on kuitenkin hetkellinen, sillä myös ihmiset ovat löytäneet tämän viimeisen vilvoittavan lähteen ja luonnon herrana ihmisellä on oikeus päättää heikomman osapuolen elämästä ja kuolemasta. " Good shot! It took just one stroke."
Toinen eläinten oikeuksiin - vai pitäisikö sanoa, ihmisten oikeuksiin - kantaa ottava novelli on In the Land of Humans. Siinä nuori ja köyhä karjanajaja Halsid´du on viemässä tusinaa härkää teuraalle Goan osavaltioon. Naapurivaltiosta kotoisin oleva karjanajaja on kuullut paljon hyvää Goasta ja sen ystävällisistä ihmisistä, vaikka heillä ei olekaan yhteistä kieltä Halsid´du on odottanut reissua pitkään, jotta pääsee tutustumaan Intian mukavimpaan kansaan. Ylitettyään rajan Goan puolelle kaveri törmää mielenosoittajiin, mutta yhteisen kielen puuttuessa hän ei ymmärrä, mistä huudossa ja mekastuksessa on kysymys. Paikalliset eläinten ystävät ovat kokoontuneet puolustamaan eläinten oikeuksia ja ottavat hampaisiinsa tämän karjanajajan. Ystävällismieliset goalaiset pieksevät Halsid´dun henki hieveriin, koska juuri tämä kaveri on pääpiru kaikkien eläinten oikeuksien tiellä. " At the end of it all, Halsid´du was left wondering, why he had been beaten black and blue by those who lived in this land of humans. "
Eläimistä kertoo myös novelli Coinsanv`s Cattle, jossa köyhä goalaisperhe on kiintynyt omistamiinsa kahteen kantturaan niinkuin meillä kiinnytään lemmikkeihin. Rahat ovat perheellä lopussa ja lehmistä on pakko luopua, jotta olisi mahdollista saada murua rinnan alle myös perheen kolmelle lapselle. Eläimille heitetään hyvästit ja perheen isä lähtee markkinoille myymään elukoitaan. Äiti tekee omaa surutyötään kotona, kunnes illansuussa kuulee tutun karjakellon kilinän - perheen isä ei ole kyennyt luopumaan elikoista, vaan palaa markkinoilta taskut tyhjinä, mutta mieli sitäkin iloisempana...
Kirjan parissa novellissa käsitellään niin yleismaailmallisia ongelmia, että ne voisivat tapahtua ihan missä vaan Goan sijasta. She´s Dead! novellissa poliittinen kollega pähkäilee, milloin olisi sopiva hetki kertoa kaverilleen, että tämän vaimo on äkillisesti kuollut. Ja kokoelman niminovellissa Teresa´s Man mies on onnistunut naimakaupoissaan ja saanut itselleen hemaisevan puolison. Mustasukkaisuus kuitenkin riivaa Peteriä ja varsinkin, kun ystävät heittävät vielä lisää vettä myllyyn, niin eräänä iltana Teresa saa maistaa aviomiehensä nyrkkiä ilman mitään syytä - kuppi on vaan kaatunut nurin. Ahhhhh, miten suomalaistakin!!!
Kokoelman päättävä novelli A Writer´s Tale avaa sarkastisesti kirjailijoiden maailmaa ja sitä dilemmaa, mistä kirjailijat tarinansa ammentavat. Mr Manohar on kokenut ja ansioitunut kirjailija, joka eräässä kirjailijaseminaarissa saa seuraansa kirjailijanuraansa aloittelevan nuoren naisen. Tämä Jayatha-niminen naikkonen lyöttäytyy herran seuraan aina ja kaikkialla kuin iilimato. Vaikka Manohar on lähes sukupolven vanhempi kuin kauniimpi kollegansa, niin sepä ei tätä naisihmistä tunnu haittaavan. Manoharia varoitetaan useampaan otteeseen tämän naisen pauloihin joutumisesta, mutta herra haluaa olla vain ystävällinen noviisille ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia. Seminaarin edetessä Jayathan ehdotukset käyvät yhä rohkeammiksi ja kävelyretkiä voisi jatkaa vielä makuuhuoneen puolellekin. Manohar hillitsee itsensä, eikä tunne samanlaista vetoa Jayathaan kuin tämä ja seminaarin päättyessä vanhempi kirjailija palaakin kotiinsa hyvillä mielin vaimonsa ja lastensa luo. Hieman ärsyyntyneenä pilalle menneestä kirjallisuusseminaarista Manohar ajattelee, että voisi joskus tulevaisuudessa käyttää tätä naishahmoa romaaninsa hahmogalleriassa, mutta Jayathapa ehtii ensin...ja julkaisee menestysromaanin vanhenevasta kirjailijasta, joka on yrittänyt vietellä nuoren kirjailijan seminaarissa.
 |
| Teresa´s Man and other stories from Goa Damodar Mauzo Rupa Publications India 2014 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti