VUODEN 2015 TOP FIVE - ULKOMAISET

Kaikki se valo jota emme näe
Anthony Doerr
WSOY 2015

Kaikkialla hehkutettu ja Pulitzer-palkittu kirja on minustakin ihan huikea lukuromaani. Tätä kirjaa lukiessani pohdin usein sitä, mitä kaikkea kirjailijat voivatkaan keksiä tarinaansa. Sokea tyttö, pienoismalleja rakenteleva isä, natsien kauhut sisältäpäin kokeva poika, radioaaltoja, jalokivi ja sen kopiot jne. ja kaikki tämä nivoutuu yhdeksi kokonaisuudeksi. Tarina teki vaikutuksen erityisesti kirjailijan hienona työnäytteenä ja sujuvana kertojana. Tietysti minäkin haluaisin matkustaa St. Malon kaupunkiin ja kokea itse tuo erikoislaatuinen kaupunki.
Ainoa säröääni päässäni hoki, että onko tämä romaani jo liiankin täydellinen - useinhan kiinnostavimmissa kirjoissa, esineissä, ihmisissäkin on jokin häiritsevä tekijä -"kauneusvirhe"-, joka tekee teoksesta unohtumattoman. Aikapa näyttää, kuinka paljon tästä teoksesta jää elämään.

Vierashuone
Helen Garner
Atena 2015

     Helen Garnerin Vierashuone kiinnosti jo lähtökohtaisesti aiheensa puolesta.
     Miten suhtautua kuolemansairaaseen ystävään? Miten voit kulkea vierellä
     kohti vääjäämätöntä loppua? Miten voimasi riittävät seuraamaan kuolevan
     oikkuja? Jääkö oma elämä telakalle ja odottamaan ystävän kuolemaa?
     Missä kulkee rajat ja voiko kuolevalle sanoa EI?
     Kirja käsittelee itselleni tärkeää ja kiinnostavaa aihetta eli kuolemaa. Se ei
     kuitenkaan ole paasaava, vaan hyvinkin realistisen tuntuinen kuvaus kahdes-
     ta ystävättärestä, joilla on hiukan erilaiset käsitykset sairauksien hoidoista.
     Koin oppineeni jotain uutta kuoleman kohtaamisesta tämän kirjan myötä.
     Ajatukseni askaroivat luonnollisesti myös oman kuoleman parissa ja
     mikäköhän mahtaa olla minun suhtautumiseni sitten, kun kuljen kohti
     viimeistä porttia.
   

Väärään aikaan
Alain Claude Sulzer
Lurra Editions 2012

Yksi tämän vuoden iloisimmista asioista kirjarintamalla oli Lurra Editionsin kirjojen löytäminen. Aikaisemmin en ollut kuullutkaan kyseisestä pienestä kustantamosta ja nyt kun olen tutustunut heidän valikoimiinsa, niin voinkin todeta, että parempi myöhään. Valikoimissa on paljon laadukasta eurooppalaista kirjallisuutta ja toivoisinkin, että ne saisivat vähän enemmän julkisuutta. Sen ne totta vieköön olisivat ansainneet.
Alain Claude Sulzerin Väärään Aikaan on ensimmäinen häneltä suomennettu teos ja kirjan päähenkilönä on poika, joka selvittää itsemurhaan päätyneen isänsä historiaa. Toisen maailmansodan aikaan Emil - pojan isä - oli tuntenut vetoa samaan sukupuoleen, eikä ollut käsittänyt romanttisia tunteitaan. Hän olisi halunnut taiteilijaksi, mutta vanhempien painostuksesta hänestä kuitenkin tuli turvallisemman ja porvarillisemman ammatin harjoittaja ja aviomies. Ristiriita ulkoisen paineen ja sisäisen motivaation välillä kävi kuitenkin liian raskaaksi ja hän päätyi pienen pojan isänä käyttämään oman käden oikeutta. Sydämeni lähes pakahtui lukiessani tätä fiktiivistä tarinaa ja samalla miettien, kuinka paljon "Emileitä" on ollut ja on edelleenkin keskuudessamme Suomessa ja ympäri maailmaa, vaikka aika onkin kulkenut kohti suvaitsevaisuutta.

Punainen sohva
Michèle Lesbre
Lurra Editions 2014

Punainen Sohva on toinen Lurra Editionsin julkaisema kirja, joka resonoi minussa sangen positiivisesti. Lesbre käsittelee kirjassaan juuri niitäkin asioita, joiden parissa itsekin tällä hetkellä askartelen. Onko parempi lähteä kuin jäädä? Ihminen ei ole koskaan vapaa historiastaan, vaikka matkustaisi maailman ääriin ja aika pelottavaahan se olisikin. Pisin matka on aina omaan itseen.
Kirjassa liikutaan Trans-Siberian junassa aina Irkutskiin asti ja junan kolistessa Äiti Venäjä lipuu junan ikkunassa aina muuttumattomana ja ikiaikaisena. Annen nuoruuden rakastettu Gyl on lähtenyt Siperiaan etsimään vaihtoehtoista elämäntapaa nykyisen kulutusyhteiskunnan sijaan ja Anne on junassa matkalla tapaamaan häntä. Samaan aikaan Pariisissa Annen ystävä - vanha hattutaiteilija - tekee matkaansa omaan elämäänsä punaisella sohvalla. Tämä kirja on kuin päättymätön elokuva ihmisen tyytymättömyydestä omaan elämäänsä ja valintojen tekemisen vaikeudesta. Kirjan melankolisuus jätti vahvan muistijäljen.

Sopimus
Audrey Magee
Atena 2015

Audrey Mageen kirja avasi silmiäni Toisen Maailmansodan tapahtumiin tavallisen saksalaisen näkökulmasta. Teoksessa asetetaan vastakkain hyvinvoivat ihmiset kotirintamalla ja sotilaiden kauhut Venäjän kylmässä talvessa. Yleensä en ole ollenkaan kiinnostunut kirjoista, jotka käsittelevät sotaa. Minusta tuntuu, että se tarina on jo kuultu niin moneen kertaan. Magee onnistuu kuitenkin lähestymään aihetta hyvinkin ruohonjuuritasolla eli miltä asiat näyttäytyivät aluksi Saksan kulkiessa voitosta voittoon tavoitellessaan maailmanherruutta ja myöhemmin tappion häämöttäessä, kun Saksasta tuli hylkiö maailman silmissä. Ja ihmiset kuin lastut laineilla seuraten johtajien toimeksiantoja. Eipä rintamalta tainnut kovinkaan moni selviytyä ihan terveiden kirjoihin ja miten ihmeessä olisikaan voinut - sellainen määrä kärsimystä, tuhoa ja hävitystä ympärillä vuodesta toiseen, jos oli onni väistellä ammuksia. Luin kirjaa enemmänkin sotilaan tarinana ja Murtuneet Mielet odottaa kirjahyllyssä.

VUODEN 2015 TOP FIVE - KOTIMAISET

          Vuosi 2015 alkaa olla lukemisen osalta kutakuinkin pulkassa ja katselen tässä hieman taaksepäin, millaisten kirjojen kanssa sitä on tullut aikaansa vietettyä. Kaikkiaan luin tänä vuonna 57 kirjaa, joka on noin parikymmentä opusta vähemmän kuin "normivuotena". Reissut Aasiaan ja ympäri Eurooppaa ovat hieman verottaneet lukuintoa, mutta yllätyksekseni kovin montaa huonoa kirjaa ei repetuaariin mahtunut. Kaikki lukemani kirjat olivat vähintäänkin OK, eikä mitään teosta tehnyt mieli heittää seinään (no ok, todellakin olisin halunnut paiskata vesilintua Mihail Siskinin Neidonhiuksella - ei kyllä sitten vähimmässäkään määrin puhutellut meikäläistä).

          

          Kirjahyllyssä makoilee paljon sellaisia kirjoja, jotka olisin toivonut ehtiväni lukea tänä vuonna ja tämä listakin olisi varmaan näyttänyt hieman toisenlaiselta, mikäli olisin kaiken suunnittelemani pystynyt toteuttamaan. Eniten ehkä kaivelee kolme edellistä Finlandia-voittajaa (Pelo,Valtonen ja Lindstedt), jotka edelleen odottavat aikaa parempaa sekä Täällä Pohjantähden Alla-trilogia, joka piti olla mun kesäprojekti 2015. No onneksi kirjat eivät katoa minnekään ja tuleepa vielä aika, kun pääsen tuotakin lukusumaa purkamaan.

          Valitsin tälle listalle kymmenen minua eniten miellyttänyttä teosta - syystä tai toisesta. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä, koska siihen en yksinkertaisesti kykene. Listamaakareita tyydyttääkseni valitsin kuitenkin viisi kotimaista ja viisi ulkomaista teosta, jotta jonkunlainen roti tässäkin listauksessa säilyisi. Ohessa myös lyhyet kommentit, miksi kyseinen kirja löytyy tältä listalta.

          Jaan tämän postauksen kahtia eli kotimainen huippu-viisikko on omassa postauksessaan ja ulkomaiset opukset löytyvät omalta sivultaan.

                                                                         *****

Meriromaani
Petri Tamminen
Otava 2015

Petri Tamminen on lyönyt minut totaalisesti ällikällä. Kaikki mitä hänestä tiedän (Google, kuvat,työhistoria) ei ole herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa miehen teoksiin. Kierrätyskeskukset (Helsinki, Espoo) ovat pullollaan hänen kirjojaan (enpä tiedä, onko se hyvä vai huono asia) ja sieltä ensimmäinen tarttui minunkin mukaani. Ajattelin, että suhteellisen ohuina kirjoina voin lukaista yhden ainakin vessa-istunnoilla ja arvatenkin jäin totaalisesti koukkuun pöntöllä istuskellessani. Nyt olen ahminut lähes koko hänen tuotantonsa ja hinkuen odottelen jo uutta.
Meriromaanissa mua puhuttelee tämä epäonnen soturi, joka upottaa laivan toisensa jälkeen. Haaksirikosta toiseen vaan pystyssä päin ja aina kohti uutta epäonnistumista. Ja tokihan kirjan voi nähdä metaforana tästä ihmisen taivalluksesta täällä maan päällä - kukapa meille on luvanut tänne ruusutarhaa tai aurinkolaivaa. Tammisen kieli on perin simppeliä ja kosiskelematonta ja hänen lakoninen tyylinsä on saanut ainakin minusta suuren ystävän.

Johanna Holmström
Sulje silmäs pienoinen
Otava 2015

En juurikaan lue murhamysteeri/dekkari/salapoliisikirjoja, koska niissä vaan jokin tökkii. Holmströmin kirjaan tartuin lähinnä positiivisten blogi-arvostelujen sekä uskomattoman hienon kannen perusteella. SSP oli aika muikea yllätys ja vaikka minulla ei juurikaan ole vertailukohtaa kyseiseen genreen, niin tämä teos kyllä koukutti ja oli työn takana, etten vilkaissut loppuratkaisua jo etukäteen. Eniten pidin siitä, miten Sipoo, suomalaiset ja tämä nykyaika oli saatu näyttämään niin karmivalta kuin mikäkin hylätty, autioitunut saari tai neonvaloissa tykyttävä suurkaupunki. Holmströmistä ilahtuneena luin samaan syssyyn myös Itämaan, joka oli aika erilainen, mutta nautittava kirja sekin. Erikoiskiitokset kirjojen suomentajalle ovat varmasti myös paikallaan. Kiitos Tuula Kojo.

Lars Sund
Kolme sisarta ja yksi kertoja
Schildts&Söderströms 2014

Teatteriin päin kallellaan olevana ja Tsehovia fanittavana oli tietty pakko tarttua tähän Sundin teokseen, jossa harrastajaporukka treenaa Kolmea Sisarta ruotsinkielisellä länsirannikolla. Teatteriharjoitukset toimivat enemmänkin viitekehyksenä tähän patruunakylään, jossa pieni kyläyhteisö ja sen moninaiset suhteet ja historia ovat romaanin varsinainen pihvi. Puomivahti (ja hänen ystävänsä varis!) toimii tarinan kertojana. Kirjan verkkainen rytmi muistuttaa helteistä kesäpäivää jossakin päin Suomea ja vaikka ruotsinkielinen kulttuuri ei kovin tuttua itselleni olekaan, niin uskoisin, että Sund on tavoittanut jotakin perin olennaista näistä piireistä. Vielä erityiskiitokset kirjan hienosta kannesta - minulla on ainakin sellainen tunne, että kirjan kansiin kiinnitetään perin vähän huomiota ja ainakin itselläni kansi on yksi merkittävä tekijä siinä, kun harkitsen kirjan kuljettamista kassalle asti.

Helmi Kekkonen
Kotiin
Avain 2009

Helmi Kekkosen esikoisnovellikokoelma Kotiin on esimerkki kirjasta, joka osuu juuri itselle sopivaan aikaan ja elämäntilanteeseen. Yhdeksän novellin kokoelma tarjoaa lyyrisiä, pieniä arkisen hetken kuvauksia, joissa ei ole kiire minnekään. Amerikkalaistaiteilija Edward Hopperin maalaukset tulivat usein mieleeni näitä novelleja lukiessani - niissäkin hetki pysäytetään näennäisesti aika merkityksettömään tilanteeseen ja silti siinä hetkessä on niin paljon sisältöä. En malta olla lainaamatta kuvausta Avaimen katalogista, koska en itse kykene osuvammin tätä pientä suurta kirjaa kuvailemaan: "Novellit ovat kertomuksia halusta ja kaipuusta, pyynnöstä ja anteeksiannosta, ihmisen pyrkimyksestä löytää jotain kokonaista, käsin kosketeltavaa ja kaunista." ja vielä "novellit kuvaavat niitä hetkiä, jolloin ihmiset kulkevat toistensa ohi toisiaan kuitenkin koskettaen."

Anu Kaaja
Muodonmuuttoilmoitus
Teos 2015

Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus on jotain aivan kummallista ja outoa. Novellit liikkuvat jossakin surrealistisessa maailmassa ja niihin ei ollut aivan helppo päästä käsiksi, enkä kaikkiin päässytkään...Itse asiassa en niinkään tiedä, oliko kokoelma minusta hyvä vai huono, mutta se jätti itseni perin hämmentyneeksi ja hämmennys on hyvä paikka olla. Kirja oli paikoin melko raskas lukuinen ja otti aikansa, että pääsin kirjan loppuun - piti välillä aina huilata ja lukea jotain ihan muuta.
Kaikkien kirjojen ei tarvitsekaan avautua ihan helposti ja uskon, että tähän esikoisteokseen palaan vielä uudelleenkin ja yritän avata näitä unimaailmallisia tarinoita. Mutta rehellisyyden nimissä en mä tällaisia kirjoja kovin monia jaksa vuositasolla, muutama toki tuo tervetullutta vaihtelua "perinteisempään" kerrontaan. Ja jotakin kiehtovaa tässä kirjassa ennen muuta on, koska päätyi kuitenkin tälle listalle. Kansi jälleen kiinnostava!

GROUND ZERO

          9/11 - tapahtumien jälkeen maailma ei enää ole ollut sama paikka kuin aikaisemmin. Tapahtuma, jonka uskoin olevan mahdollista ainoastaan Hollywoodin efektimaakareille, olikin yhtäkkiä ihan totista totta - yhtä tosi kuin aamulla syömäni tomaatti-juustoleipä. Tämä lähihistorian merkittävin/pelottavin/kauhistuttavin terroriteko on vaikuttanut maailmankuvaamme ja vielä enemmän se on vaikuttanut ihmisiin, joiden ihonväri ei ole yhtä helakan pinkki kuin esimerkiksi meillä suomalaisilla. Maailman lentokentillä kannattaa varoa astumasta jonoon, jossa seisoskelee kovasti arabien näköistä porukkaa, ellei aikaa ole runsaasti tai jonotuksen noin ylipäänsä kokee mukavana ajanvietteenä. Tästä aateilmastosta kumpuaa myös Richard Flanaganin romaani The Unknown Terrorist. Tätä kirjaa ei olisi syntynyt, ellei pari lentokonetta olisi rysäyttänyt päin New Yorkin WTC-torneja, ellei koneen kaappaajat olisi syntyjään arabitaustaisia, ellei iskussa olisi kuollut satoja viattomia ihmisiä ja ellei uutisointi olisi ollut niin merkityksellistä, että se viimeinenkin mummo Takahikiän keinustuolissa tajusi katsovansa uutislähetystä eikä amerikkalaista toimintaleffaa.

Richard Flanaganin (s. 1961, Australia; hän sai vuonna 2014 Booker-palkinnon romaanistaan The Narrow Road to the Deep North. Flanaganin teoksia ei ole suomennettu) kirja The Unkown Terrorist tarttui mukaani Varanasin kirjakaupasta, kun luettava oli taas loppu täällä Äiti Gangesin rannalla. Kirjan valitsin lähinnä kannen perusteella, joka on mielestäni hieno ja takakannen tekstin luettuani valinta oli selvä. Richard Flanaganin nimeä en ollut koskaan kuullutkaan ja luulinkin, että kyseessä on amerikkalainen kirjailija. Flanagan on kuitenkin australialainen ja kirjan tarinakin tapahtuu Sydneyssa. Tosin kertomus on niin universaali, että se voisi tapahtua missä tahansa läntisessä maailmassa.

Kirja on pelottavankin todentuntuinen kuvaus yhteiskunnasta, joka edelleen elää post 9/11 - aikakautta. Sydneyn stadionilta on löydetty reppu, jota epäillään pommiksi. Koko Sydney on varpaillaan ja kaikki tiedotusvälineet seuraavat ”pommitapausta” herkeämättä uutisoiden kaikki minimaalisetkin aiheeseen liittyvät tapahtumat. Samaan aikaan toisaalla australialainen tankotanssija ja komea, Lähi-Idästä kotoisin oleva pikkurikollinen viettävät yhdessä yhden hekumantäytteisen yön ja seuraavana päivänä tankotanssija huomaa olevansa valtakunnan vihollinen numero yksi.

Entinen tähtireportteri yrittää saada arvonsa takaisin ja lupautuu tekemään erikoisreportaasin tästä ”Australian mustasta leskestä”, johon on aikaisemmin törmännyt tankotanssi-klubilla melko jäätävissä merkeissä.

Kirjassa seurataan viikon ajan tankotanssija Ginan selviytymisyrityksiä perin tukalasta tilanteesta ja toimittajan erikoisreportaasin valmistumista, jolla hän jälleen lunastaisi paikkansa podiumilla. Thrilleri on tiivistunnelmainen ja koko ajan haluaa tietää enemmän. The Unknown Terrorist on kirjoitettu hyvin draamalliseksi, enkä yhtään ihmettelisi, jos tämä kirja jonakin päivänä päätyisi valkokankaalle. Ja tässäpä olisi mahtava naispäärooli jollekin oivalle näyttelijättärelle - amerikkalaisista valitsisin itse pääosaan Scarlet Johanssonin.

Terroristi jo sanana herättää varmasti meissä kaikissa lähes Holocaustiin verrattavia mielleyhtymiä. Terroristit ovat fanaattisia, yhden asian ihmisiä, jotka ovat valmiita itse lentämään taivaan tuuliin pommi lanteillaan ja viemään mukanaan mahdollisimman paljon viattomia ihmisiä. Ja WTC:n tapahtumien jälkeen ainakin omassa mielessäni terroristit tulevat Lähi-Idästä ja tavoittelevat yhtätoista neitsyttä rajan takana. The Unknown Terrorist leikittelee ajatuksella, mitä jos yksi meistä - valkoihoinen, länsimainen, koulutettu, ateisti - osoittautuu terroristiksi. Meidän on helppo suhtautua negatiivisesti muiden kulttuurien edustajiin, mutta mitäpä jos pääpaha asuukin naapurissa? 

Kirja vaikuttaa kaikinpuolin uskottavalta ja Flanagan yllättää myös kirjan loppuratkaisulla. Itse tuskin maltoin odottaa, miten tämä kirja tulee päättymään, sillä jo kirjan alussa tulee selväksi se, että sekä tankotanssija että pikkurikollinen ovat syyttömiä näihin Sydneyn tapahtumiin. Loppuratkaisu kertoo mielestäni jotakin aika surullista nykypäivän maailmasta, jota hallitsevat raha, media ja johtavissa asemissa olevien ihmisten egot. Yksi pieni ihminen ja hänen elämänsä eivät juurikaan ole minkään arvoisia, kun mahtimiehet haluavat osoittaa valtansa ja voimansa.

Itse en juurikaan lue thrillereitä tai dekkareita (katselen ne mieluummin elokuvina), mutta tällaisena välipalana The Unknown Terrorist oli miellyttävä lukukokemus. Tuskinpa siitä kuuden kuukauden jälkeen muistan kovinkaan paljon, mutta se ei varmasti ole näiden kirjojen tarkoituskaan. Ne imaisevat lukijan omaan maailmaansa, pitävät otteessaan ja viimeisen sivun kääntyessä päästävät lukijan jännityksen piinasta - ei huono missio tuokaan.

The Unknown  Terrorist
Richard Flanagan
Atlantic Books London 2007

          Richard Flanaganilla saan viivata yli Kirja Vuoden lukuhaasteesta kohdan 33. kirjoittaja, joka ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta.

ENNEN VANHAAN AMSTERDAMISSA

The Miniaturist; Jessie Burton

Kovasti tykätty ja paljon kehuttu Jessie Brownin kirja The Miniaturist oli yksi niistä kirjoista, joihin toivoin törmääväni täällä Intiassa. Kolkatan Oxford Bookstoressa yksi kappale sitten odottikin minua - en tiedä, olivatko muut myyty, sillä täällä Intiassakin kirja on Crosswords - kirjakaupan listalla kymmenentenä. Aika monen intialaisenkin kirjahyllyä tai yöpöytää somistaa tämä opus.

Kirjasta netistä luettuani ja vieläkin, kun katselin kirjan takakantta, olin kovin epäileväinen kirjan suhteen. En juurikaan lue historiallisia romaaneja, enkä mitään mikä on tapahtunut ennen syntymääni. Tämä on asia, josta en ole kovin ylpeä. Mutta minua ei ole koskaan kiinnostanut historia, vaikka ihan rehellisesti sanottuna, sen pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia ainakin jossain määrin. The Miniaturist, joka kertoo 1600-luvun Amsterdamista ja nukkekodista ja liike-elämästä - jos en olisi lukenut useita ylistäviä bloggauksia kyseisestä kirjasta, niin EN KOSKAAN olisi moiseen kirjaan näppejäni iskenyt.

Kiitos kanssa-bloggaajat, sillä The Miniaturist on ihan mahdottoman hyvä kirja. Siinä 18-vuotias Nella on naitettu selkeästi itseään vanhemmalle liikemiehelle ja kirja kertookin Nellan elämästä liikemiehen puolisona. Avioelämä ei näyttäydykään ihan sellaisena kuin Nella kotipuolessaan kuvitteli sen olevan, aviomiehen pitkät työpäivät ja samassa huushollissa asuva miehen sisar tekevät Nellan elämästä välillä perin turhauttavaa. Huomenlahjaksi saatu nukkekoti toimii kaikkien tapahtumien keskiössä. 

Kirjan ilmapiirissä on jotain maagista. Jessie Brownilla on ihan mahtava mielikuvitus ja kaiken lisäksi taito kirjoittaa siten, että tämäkin kirja on varsinainen page-turner. Melko suppealla määrällä henkilöitä Brown onnistuu kuljettamaan juonta niin, että koskaan en arvannut, mitä tuleman pitää. Ihmisten roolitkin kääntyvät päälaelleen kirjan edistyessä, aluksi arka nuorikko Nella osoittautuu loppua kohden kaikkein rohkeimmaksi ja inhimillisemmäksi kaikista kirjan henkilöistä. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä” sopii hyvin kuvaamaan aviomiehen sisaren elämää ja aviomiehen traaginen kohtalo on karmea esimerkki ajasta, jolloin kaikenlainen normeista poikkeaminen koettiin hyökkäykseksi yhteiskuntaa vastaan.

The Miniaturist on kirja, jonka suomennosta toivoisin kovasti. Uskoisin kirjalla olevan markkinoita täällä Suomessa ja onhan sitä kovasti hehkutettu varsinkin anglo-saksisessa maailmassa, joten arvo siinä mielessä on lunastettu. Tästä kirjasta nauttisivat varmasti historian ystävät, kunnon draaman rakastajat, jännityksen kaverit sekä hyvästä lukuromaanista nauttivat lukijat. Suosittelen.

Tämän kirjan luettuani katson Kirjavuoden 2015 Lukuhaasteesta suoritetun kohdan "8. kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle". 

OMAN ELÄMÄNSÄ SANKARI

The Man who would be Queen
Autobiographical fictions
Hoshang Merchant
Penguin Books India 2011

" It is all matter of concentration: if you concentrate on knowledge you become a wise man; if on money, a rich man; if on love, a prostitute but if you concentrate on God you become a saint. "
-   S. Radhakrishnan
    Commentary on Gita

" Sex is a way to sainthood. "
-   Anaïs Nin
    Diary III

Hoshang Merchant (s. 1947) on intialainen runoilija. Suurin osa hänen kirjallisesta tuotannostaan on kirjoitettu englanniksi. 

Hoshang Merchant syntyi zoroastriseen liikemies-perheeseen Mumbaissa. Hän opiskeli St. Xavier`s Collegessa, Mumbaissa. Maisterin tutkinnon hän suoritti Occidental Collegessa, Los Angelesissa. Tämän jälkeen hän opiskeli renessanssitaidetta ja modernismia Purduessa ja väitöskirjansa (1981) hän kirjoitti Anaïs Ninista. Hän on asunut ja opettanut Heidelbergissa, Jerusalemissa ja Iranissa, jossa hän kuului erilaisiin vasemmistolaisiin radikaaliliikkeisiin. Merchant on avoimesti homo.

Merchant on opiskellut buddhalaisuutta Tibetan Libraryssa, Dharamsalassa ja islamilaisuutta Iranissa ja Palestiinassa. 

Kahdeksankymmentäluvun puolessa välissä Hoshang Merchant asettui asumaan Hyderabadiin, Intiaan. Hän opettaa nykyisin englantia Hyderabadin yliopistossa.

Hän on kirjoittanut 20 runokirjaa ja neljä kriittistä tutkielmaa, lähinnä intialaisesta homokulttuurista. Hän on myös toimittanut Intian ensimmäisen homo-antologian Yaraana: Gay Writing from India.

(Wikipedia, suom. tekijän)

Kirjallisuuden professori, isänsä traumatisoima homo ja maailmankansalainen - tätä kaikkea on Hoshang Merchant ja nämä teemat kulkevat myös läpi koko hänen itsensä kirjoittaman elämäkerran.

Elämäkerroissa mua usein nyppii tietynlainen ulkokultaisuus. Varsinkin jos kirjan on kirjoittanut joku muu kuin kohdehenkilö, niin elämää valotetaan usein sen aurinkoiselta puolelta - kaikki hyvät teot kirjataan tarkkaan, ylistäviä lausuntoja siteerataan ja päähenkilön elämä näyttäytyy melkoisena ”saippuaoopperana”. Ei minulla ole mitään positiivisia asioita vastaan, mutta tähän ikään mennessä olen oppinut, että tuskinpa kenenkään elämä on pelkkää päivänpaistetta. Minua kiinnostaisi lukea myös elämän varjoisemmista puolista; millaisia vaikeuksia, mistä on joutunut luopumaan, kenet on tullut tallotuksi jne.

Intialaisen professorin Hoshang Merchantin omaelämäkerta on kaikessa rujoudessaan ja jopa brutaaliudessaan mielenkiintoista luettavaa. Merchantin elämän lisäksi kirja valottaa intialaista elämäntyyliä ja arvomaailmaa; isän loukkaantuminen, kun ainoa poika ei haluakaan jatkaa hänen menestyvää yritystään - toisista huolehtimista, vaikka itselläänkään ei ole paljoa jaettavaa - ainoan pojan velvollisuudet perhettään kohtaan.

Merchant haluaa nähdä maailmaa ja isänsä varallisuuden turvin hän lähteekin opiskelemaan kirjallisuutta Amerikkaan, jossa ensimmäistä kertaa törmää varsinaiseen homokulttuuriin. Avoimemmassa kulttuurissa hän ottaa ilon irti paikallisten urhojen kanssa ja väittelee Anais Ninista tohtoriksi. Väitöksensä jälkeen hän tekee erilaisia pätkätöitä professorina ympäri maailmaa mm. Usassa, Saksassa, Israelissa ja Intiassa. Usein hänen pestiään ei jatketa tai  ne jopa keskeytetään, koska hänen intiimit suhteensa varsinkin miespuolisiin opiskelijoihin tulevat ilmi. Eikä Merchant näitä suhteita peittelekään, vaan elää avoimesti homona, koska ei koe siinä mitään väärää. Vanhoilliset yliopistot suhteellisen konservatiivisissa maissa ajattelevat toisin. Potkut saatuaan professori joutuu tekemään erilaisia hanttihommia - esimerkiksi Israelissa hän siivoaa rahattomana nuorisomajaa ja syö yövieraiden ylijäämäruokia. 

Raha ei ole koskaan näytellyt kovin suurta roolia Hoshangin elämässä. Toki hänen hyvin menestynyt isänsä on kustantanut hänen opiskelunsa, mutta valmistuttuaan Merchant on lähettänyt rahaa mm. itsetuhoiselle sisarelleen, joka on tarvinnut avustusta tolpilleen pääsemiseksi ja usein hänen rakastajansa ovat saaneet taloudellista tukea esimerkiksi opintoihinsa Merchantin pussista. Professorin elämä on ollut taloudellisesti hyvin vaihtelevaa, joskus on syöty hyvin ja asuttu mukavalla alueella, toisinaan on dyykatty roskikset ja asuttu hyyryläisenä jonkun nurkissa.

Hoshang Merchant on kovasti pidetty opettaja opiskelijoidensa keskuudessa. Kaikesta huokuu, että kyseessä ei ole ihan tavallinen harmaa eminenssi, joka vuodesta toiseen luennoi samat kalvot samoilla äänenpainoilla. Merchantin opetusmetodit poikkeavat varmasti sovinnaisemmista tavoista ja -ehkäpä- homouden lisäksi tätä ei ole pidetty sopivana yliopistollisella tasolla. Opiskelijoiden lisäksi Merchant on ekstroverttisen luonteensa vuoksi varsin suosittu ystäviensä keskuudessa. Hänellä on paljon piiriä ympärillään kaikkialla maailmassa ja avoimesta homoseksuaalisuudestaan huolimatta häntä myös kositaan myös muutamaan otteeseen.

Brutaaliksi teoksen tekee mielestäni se, että siinä varsin todentuntuisesti ja yksityiskohtaisesti kuvaillaan  Merchantin negatiivista suhdetta äitipuoleensa, sisaren itsemurhayrityksiä ja varsinkin melko aktiivista intiimielämää viettävän Hoshangin seksiakteja. Vaikka kirjoittaja kuvailee runsaasti ympärillään olevia ihmisiä ja varsinkin lähiperhettään, niin erityisen ankara ja rujo hän on itseään kohtaan. Kirja on kuin synnintunnustus nyt elämänsä ehtoopuolta viettävältä opettajalta. Tätä kaikkea on tullut tehtyä, mutta ainakaan elämä ei ole jäänyt elämättä. On aika erikoista, että tällainen kirja on julkaistu niinkin konservatiivisessa maassa kuin Intia. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisen vastaanoton tämä kirja on aikoinaan saanut.   

Minua kirja puhutteli elämänmakuisuudessaan. Kirjan sivuilta voi haistaa elämän kaikessa kirjavuudessaan - aina se ei ole ehkä ruusuntuoksuista, mutta paskan ja kusen aromitkin kuuluvat elämään. Merchant on elänyt itsensä näköistä elämää välittämättä muiden ihmisten arvostelusta ja on aina ollut uskollinen itselleen. Hänen luokseen ovat löytäneet nuorien rakastajien lisäksi myös muut yhteiskunnan rajoja rikkovat elämäntapataiteilijat.  Yhdessä tämä kansainvälinen joukko on haistattanut pitkät konservatiiviselle elämäntavalle ja valinnut oman, erilaisen tien kulkea. 

Nyttemmin Hoshang on palannut kotimaahansa ja saanut pestin yliopistosta Hyderabadista. Hänellä on muutamia oppilaita, joita antaumuksellisesti opettaa. Hän kirjoittaa runokirjoja ja elää yksikseen. Useista romansseista huolimatta hän ei ole löytänyt/ ei ole halunnut löytää ketään vierelleen, vaan nauttii enemmän vapaudestaan ja omistautumisestaan itselle tärkeille asioille. 

Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta suoritettu Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä.    

KAIKESTA HUOLIMATTA EDELLEEN ALICE

" In examining disease, we gain wisdom about anatomy and physiology and biology. In examining the person with disease, we gain wisdom about life. "
-   Oliver Sacks

Still Alice
Lisa Genova
Simon&Schuster
London-NewYork-Sydney-Toronto-NewDelhi

Alzheimerin tauti on aivoja rappeuttava etenevä muistisairaus. Sen yleisyys kasvaa voimakkaasti iän myötä. Alle 65-vuotiailla tauti on harvinainen, mutta yli 85-vuotiailla sitä esiintyy jo 15–20 prosentilla. Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa (laaja-alaista henkisten kykyjen heikentymistä) aiheuttava sairaus. Kaikista dementiasta kärsivistä noin 80 prosentilla on Alzheimerin tauti, osalla yhdessä muiden aivosairauksien (esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöiden) kanssa.

Alzheimerin taudin ensimmäinen ja merkittävin oire on muistin heikentyminen. Erityisesti lähimuisti ja uuden oppiminen vaikeutuvat, sairastuneen on vaikea painaa mieleen vastikään tapahtuneita ja puhuttuja asioita tai oppia esimerkiksi uuden kodinkoneen käyttöä. Vanhat taidot säilyvät selvästi pitempään. Sairauden edetessä heikentyvät myös kielelliset toiminnat (ilmaantuu sanojen hakemista ja puheen ymmärtämisen vaikeutta) sekä näönvarainen hahmottaminen (ihmisten tai esineiden tunnistaminen tai ympäristössä liikkuminen vaikeutuvat). Oirekuvaan kuuluu myös toiminnan ohjauksen heikentyminen, mikä ilmenee organisointikyvyn heikentymisenä sekä toiminnan suunnittelun, aloittamisen ja toteuttamisen vaikeutena.

Ensimmäiset oireet ovat lieviä ja muistuttavat normaalia hajamielisyyttä. Sairauden edetessä tulee vaikeuksia monimutkaisissa toiminnoissa, kuten matkustamisessa vieraalle paikkakunnalle tai monimutkaisten raha-asioiden järjestelemisessä. Myöhemmin heikentyvät monet käytännölliset toimet, kuten ostosten teko, ruoanlaitto ja päivittäisten raha-asioiden hoito. Lopulta heikentyvät myös päivittäiset perustoiminnat, kuten pukeminen, peseytyminen ja tarpeilla käyminen, ja aivan loppuvaiheessa myös kävely- ja puhekyky. Sairauden kesto ensimmäisistä oireista kuolemaan kestää yleensä yli 10 vuotta.

Suurimmalla osalla sairastuneista on jossain sairauden vaiheessa myös psyykkisiä oireita ja käytösoireita. Masennus ja ahdistuneisuus ovat yleisiä, mutta toisinaan esiintyy myös vaikeaa levottomuutta ja harhaluuloisuuttakin. Vainoharhaisuus (paranoia) saattaa olla jopa taudin ensimmäisiä oireita. (www.terveyskirjasto.fi)

Repullinen kotimaista kirjallisuutta tuli luettua ja oli aika tutustua Delhin kirjakauppoihin. En etsinyt mitään tiettyä kirjaa, vaan selailin valikoimia mieli avoinna jotakin kiinnostavaa löytääkseni. Silmääni tarttui useampikin nätti kirjankansi ja intialaisen kirjallisuuden valikoima oli tietysti aika kattava. Tällä kertaa reppuuni päätyi kuitenkin Lisa Genovan kirjoittama Still Alice - olihan sen pohjalta tehty elokuva saanut runsaasti julkisuutta ja pääosan esittäjä, maagisen kaunis ja huikean taitava Julianne Moore palkittu Oscarilla. Eniten itseäni kiinnosti kuitenkin kirjan teema - Alzheimerin tauti. Miten se vaikuttaa ihmisen elämään ja millä tavalla muut ihmiset siihen suhtautuvat.

Miltä tuntuisi eksyä omaan naapurustoon?

Miten selviän tilanteesta, kun unohtelen jokapäiväisiä sanoja?

Kuinka minuun suhtaudutaan, kun en muista hetki sitten tapaamaani ihmistä?

Mitä minulle on tapahtumassa?

Kirjassa Alice on viisikymppinen lingvistiikan professori, jolla on elämässään kaikki hyvin. Hänellä on rakastava aviomies, kolme mukavaa lasta ja haastava työ professorina, johon kuuluu paljon matkustamista. Alice on pidetty opettaja opiskelijoiden keskuudessa sekä haluttu luennoitsija ympäri maailmaa. Ja yht´äkkiä koko täydellinen elämä alkaa hajota Alicen alta kuin korttitalo. Hän eksyy päivittäisellä lenkillään tutuille kaduille, hän unohtaa sanoja luennoidessaan tutusta aiheesta ja kutsuilla tapaamansa ihmiset unohtuvat muutamassa minuutissa. Aluksi hän epäilee joko työuupumusta tai vaihdevuosia, mutta hakeutuu kuitenkin tarkempiin tutkimuksiin, joissa selviääkin perinnöllinen Alzheimer.

Luonnollisesti tämä on shokki kenelle tahansa viisikymppiselle. Yleensähän Alzheimeria pidetään jo hyvinkin kypsään ikään ehtineiden ihmisten sairautena. Traagisemmaksi tämän tekee perinnöllisyys - Alicella on kolme lasta, jotka voivat myös kantaa tätä geenimutaatiota. 

Lisa Genova onnistuu kirjassaan mielestäni hienosti kertomaan yhden ihmisen kamppailusta tätä kavalaa ja etenevää sairautta vastaan. Sairastuneen salailut, erilaiset kikat muistin tueksi, epätoivo ja ahdistus tulevaisuudesta tulevat todeksi kirjan sivuilla. Sairauden hidas eteneminen antaa aikaa jättää hyvästejä aikaisemmalle, hyvin akateemiselle ja arvostetulle työlle, mutta silti luopuminen ei ole helppoa ja tapahtuukin kirjassa vasta pakon edessä. Taudin kulkua ei ole mahdollista nykylääketieteen keinoin pysäyttää, mutta sen etenemistä voidaan jossakin määrin hidastaa. Ja kaikissa Alzheimer-tapauksissa sen kulku on kuitenkin yksilöllistä. 

Kirjassa on kiinnostavaa myös muiden ihmisten suhtautuminen sairastuneeseen. Alicen aviomies (professori itsekin) yrittää kaikin mahdollisin intellektuaalisin keinoin löytää ratkaisua taudin kukistamiseksi, perheen vanhin tytär lamaantuu tiedon alla ja ystävät kaikkoavat, koska eivät tiedä miten suhtautua sairastuneeseen. Ainoastaan perheen musta lammas, näyttelijän urasta haaveileva kuopus osaa suhtautua muuttuneeseen tilanteeseen luonnollisesti ja ilmeisesti tunteensa pohjalta. Tämä kuvio on varmaan tuttu myös monien muiden sairauksien kohdalla. Vakavasta sairaudesta ei osata tai haluta keskustella ja usein välttääksemme kiusallisia tilanteita potilas jätetään kokonaan yksin. Ja koska potilaalla on usein tarve puhua tilanteestaan, hän rasittaa perhettään tai lähiomaisiaan aiheella, jotka usein kyllästyvät samojen asioden toisteluun. Alicella on tähän oiva ratkaisu - vertaistuki; hän kokoaa kaupungistaan samassa tilanteessa olevia  nuoria Alzheimer-potilaita ja he kokoontuvat vuoron perään kunkin kotona. Tämä kokemusten jakaminen ja tasavertaisuus ryhmässä ovat Alicelle erittäin tärkeä henkireikä niin kauan, kun hän siihen on kykenevä.

Kaikesta Hollywood-kuorrutuksesta huolimatta Still Alice on mielestäni tärkeä kirja meille jokaiselle. Eliniän odote Suomessakin kasvaa kasvamistaan ja tämä tuo eteemme yhä lisää Alzheimeriin sairastuneita. Vaikka se viisikymppisillä onkin perin harvinainen, niin kasikymppisillä ei enää niinkään poikkeuksellinen tauti. Jokainen meistä voi kirjan sivuilla miettiä omaa suhtautumistaan sairastuneeseen (joko Alzheimeriin tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen) ja tietysti pohtia sitä, mitäpä jos itse joku päivä saan Alzheimer-diagnoosin. Ehkäpä yksi kirjan koskettavimmista hetkistä on se, jossa Alice kertoo säästäneensä erilaisia kirjoja luettavaksi sitten, kun pääsee eläkkeelle ja on aikaa keskittyä kirjallisuuden klassikoihin. Ja huomata se, että sitä aikaa ei ehkä koskaan tulekaan, vaan se aika on juuri nyt. Meille kaikille se aika on juuri nyt - tee siitä elämisen arvoista!

Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta yliviivaan kohdan Kirja, josta on tehty elokuva tämän kirjan myötä.

NUORUUS ON SEIKKAILU

Karl Ove Knausgård, Taisteluni I
Like 2013
suom. Katriina Huttunen

"Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun hän tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu vaan siinä, omassa itsessään. Siinä, se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?"

          Jos minä olisin kirjailija, haluaisin olla samanlainen kirjoittaja kuin Karl Ove. Hän kirjoittaa perin arkista proosaa, jossa ei ole jännittäviä takaa-ajokohtauksia tai salaperäisiä murhia tai mystisiä salaliittoja uskonnollisten järjestöjen välillä. Tuon arkisuuden ansiosta Knausgård tekee yksityisestä yleistä. Hänen tekstiinsä on helppo samaistua, vaikka en itse olekaan alkoholisti-isän poika tai jalkapallourani ei yltänyt edes junioritasolle. Knausgård osaa siirtää kansien väliin jotakin hyvin tunnistettavaa nuoren pojan elämästä; kiinnostavia yksityiskohtia, lyhyitä tunnelmia ja hetkellisiä ajatuksia, joita kaikkien pikkupoikien päässä liikkuu. Aina hetkellisesti heräsi itsekin nuorempana tajuamaan, että oma pieni kuntapahanen ei olekaan koko maailma tai minä tulen jostakin ja olen menossa jonnekin ja taivas yksin tietää, minne ja miten.

"Tunsin aina syyllisyyttä kun ajoneuvot joutuivat pysähtymään minun takiani, siitä syntyi eräänlainen epätasapaino, ja minusta tuntui että olin niille velkaa. Mitä isompi ajoneuvo, sitä isompi velka."

          Aikuinen kirjailija Knausgård sijoittaa lapsuusmuistojensa joukkoon kokoelman mielestäni suuria ajatuksia; loppujen lopuksi aika yksinkertaisia totuuksia, mutta ainakin itse pysähdyin useinkin miettimään niiden syvällisyyttä. Nuoren ja vanhemmankin epävarmuus itsestä ja suhteesta muihin ihmisiin välittyi minulle kirjan sivuilta. Tunnistan paljon samoja tunteita ja vaikka en enää ihan nuori olekaan, niin edellinen lainaus on kuin omasta elämästäni - tänä päivänä. Kun katselen kadulla ihmisiä - ja varsinkin miehiä -, jotka uskaltavat ottaa oman tilansa ja vaatia itselleen oikeutta, tunnen samalla kateutta ja suruakin siitä, etten itse ole kasvanut sellaiseksi. Aina pitää pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan ja tuntea jopa syyllisyyttä suojatiellä. Tässäpä minulle elämäntehtävää opetella "luonnollista miehisyyttä", joka ei näyttäydy röyhkeytenä tai kusipäisyytenä. Ja minusta on hienoa, että kirjailija Knausgård antaa meille "maanmatosillekin" äänen - maailma on minunkin!

"Miksi ihmisen olisi pitänyt elää tuntematta maailman taakka? Olimmeko me ehkä kuvia? Ja mitä ihminen oikein säästi silloin kun hän säästi voimiaan?"

          Knausgård kirjoittaa "elämänkertaansa" suhteellisen realistisesti - suhteellisen siksi, että en voi uskoa, että "aika ei olisi kullannut muistoja" tai jo se, mitä muistaa omasta lapsuudestaan ja mikä on jäänyt unohduksiin ikiajoiksi. Realistisuudella tarkoitan lähinnä sitä, että kirjailija ei kiillota kirjassaan omaa kuvaansa, vaan kirjoittaa auki ikävätkin faktat. Meidän jokaisen elämään mahtuu tähtihetkiä, mutta myös niitä tapahtumia, joiden toivoisi painuvan unohduksiin - ja juuri siksi ne eivät minnekään katoakaan. Itse aattelen, että on toisinaan hyvä miettiäkin niitä omia virheitään ja oikeasti oppia niistä; jos kaikki tyhmät hommelit unohtaisi, niin mehän jatkuvasti sortuisimme niihin uudestaan ja kehitystä ei silloin tapahtuisi. Olisipa ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä Karl Oven työhuoneen ovenpielessä, kun hän on teostaan kirjoittanut - miten sitä sukeltaa omaan lapsuuteensa aikuisena ja mitä siitä valitsee kirjoitukseensa. Kuinka paljon on munaa heittää oma elämänsä lukijoiden riepoteltavaksi?

"Yleensä olin aina tietoinen siitä miltä näytin, siitä mitä muut ajattelivat näkemästään, joskus olin ylevä ja ylpeä, toisinaan alakuloinen ja täynnä itseinhoa mutta en koskaan välinpitämätön, en ajatellut etteivät silmät jotka voivat nähdä minut merkinneet mitään tai että ympäristöni oli merkityksetön."

          Tämä Taisteluni I - kirja on jo kauan seissyt kirjahyllyssäni, enkä ole saanut siihen tartuttua. Ehkä monet lehtijutut kirjailijasta ja kirjasarjan suuri suosio (varsinkin Norjassa) on pelottanut minua. Minua hämää ja harmittaa, jos minulla on jo jonkunlainen ennakkokäsitys kirjasta ennen lukemistani. Nyt ajattelin ottaa tämän opuksen mukaan tänne reissulle Aasiaan. Ensiksikin se on pokkari (ei paina niin paljon repussa ja on helppo jättää matkan varrelle), toiseksi valinnan varaa ei ole "reppukirjastossa" niin paljon, joten kaikki tulee luettua ja kolmanneksi suomenkielen kaipuuseen lukee melkein ihan mitä vaan.
          Aloitin kirjan Mongolian lähes parinkymmen asteen pakkasessa ja sain sen loppuun Intian reilun parinkymmenen helleasteen lämmössä. Ja tykkäsin Taistelusta varsin paljon. Nyt tuskin maltan odottaa, että pääsen seuraavien osien kimppuun. Uteliaisuuttani kutkuttaa tietää, millainen mies Karl Ovesta kasvaa ja mihin suuntaan hänen elämäntiensä kulkee. Tuskin edelleenkään lukijan eteen kuljetetaan murhia, räjähdyksiä tai pornoa, vaan - toivottavasti - arkista sähellystä ihmissuhdesotkuineen ja eksyksissä olemista tässä ihmisen kummallisessa taipaleessa, jota myös elämäksi kutsutaan.

          Kirjan Vuoden 2015 - lukuhaasteesta yliviivaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämänkerta tämän kirjan luettuani.

INTIAA KOHTI

Jhumpa Lahiri, Tämä siunattu koti
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001

          Olen menossa reissullani kohti Intiaa ja ajattelin napata mukaani jonkun kirjan, joka käsittelisi kyseistä maata. Eipä tarvinnut kovin kaukaa kirjaa etsiä, kun omassa hyllyssäni on jo pari vuotta makoillut Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti. Olen hankkinut sen omakseni positiivisten arvostelujen vuoksi ja nyt se lähti reppuuni matkalukemiseksi.

          Tämä kirja on aikoinaan voittanut vaikka mitä palkintoja - merkittävimpinä varmaankin Pulitzer ja New Yorkerin esikoiskirjapalkinto. Tällaiseen palkittuun opukseen tarttuminen on minusta aina vähän ristiriitaista; kirja on saanut virallista tunnustusta, joten sen tulee olla jotenkin erinomainen ja minunkin on luettava se palkintojen läpi. Jos kirja ei minusta olekaan järin hyvä, niin onko minun kirjamakuni automaattisesti huonompi kuin tahojen, jotka näitä palkintoja jakavat?

          No, katsotaan!

          Tämä siunattu koti sisältää yhdeksän kertomusta tai novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella Intiaan. Osa kertomuksista tapahtuu Usassa (lähinnä Amerikan itärannikolla), jossa maahanmuuttajat tai toisen polven intialaiset siirtolaiset yrittävät selvitä lännen kultamaassa ja osa kertomuksista vie lukijan suoraan pääkallopaikalle Intiaan. Kertomusten taso on mielestäni aika vaihteleva. Osa näistä jutuista unohtui saman tien, kun aloitin seuraavaa, mutta jokunen helmikin mahtuu tähän kertomuskokoelmaan.

          Kirjan aloittava Väliaikainen järjestely on mielestäni kiinnostava ja yllättävän loppuratkaisun ansiosta aika paljon kysymyksiäkin herättävä kertomus. Siinä toisistaan jo erilleen ajautunut pariskunta keksii viihdykettä sähkökatkosten ajaksi. He päättävät kertoa toisilleen tunnustuksia/salaisuuksia siitä, miten he olivat loukanneet toista tai aiheuttaneet pettymyksen toiselle tai itselleen. Kynttilänvalon hämärässä uskotut salaisuudet yhdistävät pariskuntaa, kunnes sähkölaitos saa johdot korjattua. Tämän korjauksen jälkeen mikään ei ole ennallaan.
          Teksti on rakennettu varsin arkiseksi, mutta pienillä nyansseilla Lahiri koukuttaa ainakin tämän lukijan haluamaan lisää. Loppuratkaisun yllätys oli kuin kirsikka kakun päällä ja loi positiivisia odotuksia loppukirjalle.

          Toinenkin kokoelman kertomuksista oli kiinnostava. Siinä intialaisten vanhempien tyttö ihmettelee heillä säännöllisesti vieraisilla käyvää herrashenkilöä. Amerikan itärannikolle asettuneen intialaisperheen ruokapöytään ilmestyy Bangladeshista kotoisin oleva Pirzada. Bangladesh elää sodan keskellä, sillä se on juuri irtautumassa emämaasta ja Pirzadan vaimo ja tyttäret ovat jääneet sodan jalkoihin. Herra Pirzada ei ole saanut yhteyttä kotiinsa ja hän kaipaa kovasti tietoja kotiväkensä hyvinvoinnista.
          Minusta novellissa rinnastetaan kiehtovalla tavalla se, että vaikka valtiot sotivat, niin keskenään sodassa olevien valtioiden kansalaiset voivat silti olla ystäviä keskenään. Kertomus on tärkeä viesti humanismin ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta.

          " Parhaiten muistan, kuinka nuo kolme sinä aikana toimivat kuin olisivat yksi
             henkilö, jolla oli yksi yhteinen ateria, ruumis, hiljaisuus ja pelko. "

          Näiden kertomusten lisäksi tykkäsin novellista Senin täti, joka kertoi tarinan kolmikymppisestä naisesta, joka avioliiton seurauksena oli joutunut muuttamaan kauas sukulaisistaan ja ystävistään miehensä työn vuoksi. Amerikka voi olla "Unelmatehdas" joillekin, mutta kaikille sopeutuminen ei onnistu aivan vaivattomasti. Senin tädin Akilleen kantapääksi muodostuu autolla ajaminen; maassa, jossa lähes jokaisella vähänkin karvaa kasvavalla tyypillä on ajokortti, niin rouva Senille tämän hankkiminen tuntuu olevan mahdotonta. Vai lieneekö ajokortittomuus viimeinen side synnyinmaahan, josta vastentahtoisesti on joutunut lähtemään? Ja Intiassa hänellä oli oma autonkuljettaja.

          " Voisinko minä ajaa Kalkuttaan asti? Kuinka kauan siihen menisi, sanopa se!
             Viisitoistatuhatta kilometriä, kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. "

          Kokoelman hauskin novelli on nimikertomus Tämä siunattu koti. Siinä hindulainen pariskunta muuttaa uuteen taloon, josta löytyy kristillistä esineistöä mitä kummallisimmista paikoista; löytyy Maria-patsas pihalta, juliste lämpöpatterien takaa ja Jeesus-pannunalunen ties mistä. Pariskunnan rouva keräilee esineistöä takan reunukselle ja pitää löydettyjä esineitä korkeamman johdatuksena, herra ei niinkään välitä näistä symboleista ja on lähinnä huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat hinduperheen kristillisistä koristeista.
          Novelli on kirjoitettu hauskasti ja kepeästi, mutta taustalla on varsin vakaviakin kysymyksiä. Ensinnäkin tietty aina ja iankaikkinen Mitä muut meistä ajattelevat? Ja kun se vielä liitetään uskontoon, niin avot, sehän tarkoittaa Kenen joukoissa seisot? Oletko meitä vai heitä? Luulisin, että esimerkiksi intialaisille tämä kysymys on vielä merkittävämpi kuin peruspertille täällä maallistuneessa Suomessa. Mietinpä vaan esim. somaliperheitä, jotka ovat joutuneet muuttamaan kauaksi kotoaan, niin todennäköisesti uskonnolla on yhteisöä koossa pitävä voima ja uskonto toimii siltana kotimaahan ja omaan historiaan, eikä siinä paljon naurata kotoa löytyvät seimiasetelmat.

          Minusta ei tämän kirjan myötä tullut Jhumpa Lahiri-fania. Muutama kiva kertomus, mutta aika paljon yhdentekevää huttua. Asiansa tämä kokoelma kyllä ajoi - sen myötä pääsin hiukan fiilistelemään Intiaa ja intialaisuutta ja jospa se vähän lieventäisi kulttuurishokkiakin viikon päästä.
Ehkä ymmärrän tämän kirjan palkitsemisperusteet, ainakin mikäli on haluttu pystillä paiskata maahanmuuttajien ja toisen polven siirtolaisten ääntä tämän päivän Amerikassa ja ylipäänsä erilaisten kulttuurien yhteentörmäilyä. Ei tämä kirja minusta huono ollut, mutta uppoaa sinne kirjojen Mariaanien hautaan silkkaa keskinkertaisuuttaan.

          Tämän kirjan ansiosta saan yliviivata Kirjan Vuosi lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

          Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja jatkaa makoiluaan Ulan Bator Guest Housen sängyllä.

HUNNUN TAKAA

          Nyt täytyy aluksi tehdä tunnustus; julkisuudesta tuttu kirjailija Jari Tervo ei ole koskaan miellyttänyt minua persoonana. En minä häntä ihmisenä tunne, mutta julkisuuskuvansa perusteella ja esiintymistensä kautta minulle välittyy kuva näsäviisaasta, omahyväisestä ja nirppanokkaisesta herrasta, joka on itse itsensä nostanut kansakunnan kaapin päälle.

          Kirjailijan julkisuus on tietysti vähän kaksiteräinen miekka. Myydäkseen kirjoja on enemmän kuin toivottavaa esiintyä messuilla, naistenlehdissä, televisiossa jne., mutta siinä on omat riskinsä. Ja lukijathan sen lopulta päättävät, kenestä tykkää ja kenestä ei. Minä taidan Tervon kohdalla kuulua vähemmistöön, sillä Uutisvuotoa seuraa joka lauantai satojatuhansia katselijoita ja taitaapi Tervon kirjat kuulua Suomen ostetuimpien listallekin. Minulle hän ei kolahda, enkä tunne siitä edes huonoa omaatuntoa - kaikki vaan ei ole kaikille.

Jari Tervo: Layla
WSOY 2011

          Otin junalukemiseksi matkalle Jekaterinburgista Krasnoyarskiin Jari Tervon kirjan Layla. Kirja oli päätynyt minulle jo pari vuotta sitten äitini kerrostalon lehti-ja kirjahyllystä. Ajattelin tuolloin, että ihan Tervo-yleissivistykseksi lukaisen sen joku päivä. Tuota päivää ei koskaan Suomessa tullut vastaan ja nyt nappasin sen mukaani junareissulle, kun ajattelin ettei junassa ole mahdollista päästä kirjaa pakoon ja voin sen hyvillä mielillä myös jättää kiertämään Trans-Siberian-rataa.

          Layla on siis ensimmäinen kirja Tervolta, jonka olen koskaan lukenut. Ja etukäteen suhtauduin siihen suurella varauksella, mutta ei se huono kirja ollut ollenkaan. Ei minusta suurta Tervo-fania tämän kirjan myötä tullut, mutta voinpa joku kaunis päivä lukea häneltä jotain muutakin.

          Layla kertoo 15-vuotiaan Turkin kurdin tarinan Istanbulin laitamilta Helsingin Liisankadulle ja takaisin kotiin. Kirjaan liittyy kunnian palauttamista, kurdilaisia perinteitä, prostituutiota, ihmissalakuljetusta, ministerin murha, paritusta, kebabia, skinejä, uskonnollista heräämistä, venäläisiä nahkatakkimiehiä, alkoholismia ja vaikka mitä muuta. Kuulostaa sekaiselta sopalta, mutta jolloin kumman konstilla (lue: kirjailijan taitavuudella) Tervo saa aikaiseksi kiinnostavan kertomuksen, jota ei malta laskea käsistään. On totta, että osa juonen käänteistä on ennakoitavissa, mutta ainakin minua hämmästytti useaan otteeseen, kuinka paljon kirjailija on ottanut selvää esim. kurdilaisista tavoista - tai ellei ole, niin minuun ainakin upposi kuuman voiveitsen lailla.

          Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, kun tietysti liikutaankin koko Euroopan alueella, mutta hyvin tyypitellysti lähes jokainen edustaa vain yhtä ominaisuutta. Tämä auttaa pitämään kertomuksen kasassa ja päähenkilöt hahmotellaankin sitten hieman monipuolisemmiksi. Laylan ääni jää kirjassa melko vaimeaksi, kenelläpä viisitoista kesäisellä nyt niin kovin paljon sanottavaa olisi ja varsinkin tällaisella kurditytöllä, joka on elänyt koko elämänsä kodin suojelevassa/vahtivassa ilmapiirissä. Kiinnostavimpia hahmoja minusta kirjassa olivat alkoholisti-prosti Helena ja Laylan "isosisko" Tamara. Helenasta luin suurta äidinrakkautta ja uhrautuvaisuutta, vaikka itseään myymällä lapselle yhteishuoltajuus. Helenasta olisi halunnut lukea enemmänkin; miksi ajautunut alkoholistiksi? millainen historia hänellä on ollut? mitä hän on tehnyt aiemmin? onko todellakin huoraksi ryhtyminen hänen ainoa vaihtoehtonsa? Tamara on mielestäni kadehdittava tyyppi, näitä reippaaksi selviytyjätyypeiksi syntyneitä. Turkkilainen orpokoti ei luonnollisesti anna maailman parhaita elämän eväitä, mutta niillä mitä on saatu, Tamara tekee parhaansa. Ja hänellä on sydän paikallaan.

          Ainoa hahmo, josta en tuntunut saavani kiinni oli filosofian ylioppilas Mika Jaussi. Huorissakäyvä "suuri ajattelija", joka maahanmuuttajavastaisena päätyy traagiseen tekoon ja kääntyy lopussa Allahin puoleen. Tyyppi oli vastenmielinen ja minusta lievästi epäuskottava, enkä ihan ymmärtänyt kirjan loppuun viritettyä rakkaustarinaa. Varmasti tällaisia "Mikoja" on huolestuttavan paljon pääkaupunkiseudullakin, mutta tätä Laylan runsaudensarvea olisin ehkä tästä päästä lähtenyt karsimaan.

          Kaiken kaikkiaan Tervo on kirjoittanut näppärän kirjan kulttuurien kohtaamisesta. Me emme voi mitään sille, että kaduillamme kulkee yhä enemmän erivärisiä ihmisiä erilaisissa tamineissa, mutta miksi pitäisikään voida? Eikö meissä suomalaisissakin ole "kunniamurhaajia", joiden tapot vaan puetaan humalan kaapuun (Tervon vertaus)? Eikö ihmisyys ole kuitenkin tärkeintä ja anteeksianto kaikenlaisen yhteiselon perusta? Melkoisen raaka ja -ehkä- brutaalikin kirja päättyy minusta ihmisyyteen uskovasti ja Tervo kirjoittaa auringon verenpunaiselle taivaalle.

          Jari Tervon Layla - kirjalla kuittaan Kirjan vuosi 2015 - lukuhaasteesta kohdan 23. kirja, jonka luet päivässä.

          Kukkahattusetä kiittää ja naukkailee cappuccinoa Irkutskissa.

IHMISELON IHANUUS JA KURJUUS

Huolimattomia unelmia. Kertomuksia.
Juha Itkonen
Otava 2008

          Mulla on Juha Itkoseen sellanen viha-rakkaus-suhde. Periaatteessa arvostan hänen kirjojaan ja tykkään niitä lukeakin, mutta niistä ei jää kovin paljoa jälkeenpäin muisteltavaa. Ne ovat sujuvia, kertovat maailmasta, jossa minäkin elän, niissä on koukkua tarpeeksi, jotta jaksaa lukea loppuunkin ja minusta hänellä on oma "kirjailijan äänensä" ja minä niin haluaisin tykätä hänestä, kun hän on vallan sympaattisen oloinen kaverikin, mutta...

          Luin Itkosen Kertomuksia junamatkalla Moskovasta Jekaterinburgiin ja siihen tämä tusinan tarinan pokkari oli ihan oiva valinta. Kertomuksiin jaksaa keskittyä juuri sellaisen sopivan hetken, joka neljän hengen piukkaan ahdetussa hytissä on mahdollista. Kertomuksista jäi hieman ontto olo - tässäkö tämä oli? Alun viritysten perusteella oletin aina jotakin raflaavampaa tai suuria käänteitä, mutta käteen jäi aina tyhjä arpa. Nyt pari päivää lukemisen jälkeen (ja pokkarin junaan jättäneenä, seuraavalle suomalaiselle viihdykettä vuorokauden junareissulle) en muista kirjasta kovinkaan paljon.  Yhtenä yhdistävänä tekijänä muistelisin alakuloista tunnelmaa, sellaista tympeää arki-harmaata, kun lottovoitto ei osu kohdalle, akka nalkuttaa, lapset riitelevät ja itse haluaisi juoda kolpakollisen huurteista ja olla hetken omissa oloissaan.

          Kiinnostavin kertomus oli neljän kaveruksen polttarireissusta, jossa tulevan sulhon morsian ei muiden kavereiden mielestä olisi hänelle se oikea. Polttarireissu päätyy mökille, jossa perinteiseen tapaan vedetään "perseet", katsellaan vähän nuhjuisia strippareita ja grillataan. Tarinan kliimaksi käydään kännissä, jolloin tuleva ylkä avautuu yhdelle kavereistaan, että "kyllä hän rakastaa, tai ainakin haluaa yrittää rakastamista" tämän Ranskanmaalta tulleen morsion kanssa. Ja sitten on häät ja kaikilla on mukavaa. Tässä kertomuksessa mies saa naisensa, mutta ainakin parissa muussa jutussa kertoja-mies jää nuolemaan näppejään nuoruuden rakastetun mennessä toiselle.

          "Ei minun elämäni" - kertomus kuului myös ehdottomasti kokoelman parhaimpiin. Siinä jo tukevasti keski-iässä oleva naistenlehden toimittaja sukeltaa -ehkä- vähän turhan syvälle lehden muuttumisleikissä käyneen kuusankoskelaisnaisen elämään. Novellissa valotetaan julkisuutta ja sen usein näkymättömiin jäävää vähän nuhruista puolta. Kiiltävälle paperille painettu lehti ei kaipaa "mitään oikeaa elämää", vaan höpsön ja kepeän tarinan "rumasta ankanpoikasesta joutseneksi". Harvemmin kuitenkaan toimittaja lähtee "taviksen" luokse juomaan vinkkua ja laulamaan karaokea kodin viihdekeskukseen. Kertomuksen päähenkilöt Itkonen on kuvannut mainiosti ja tarinasta syntyy vaikutelma, että tällaisia tarinoita löytyy naistenlehtien sermien sisältä kymmenittäin.

          Huolimattomia unelmia - kirjassakaan ei yleisellä tasolla ole mitään vikaa, mutta kaksitoista perin arkista kertomusta peräjälkeen oli ehkä sietokyvylleni vähän liikaa. Kaipa sitä olisi kaivannut jonkinlaista vaihtelua arjen keskelle. Kyllä Itkonen draaman hallitsee, mutta liika oli nyt vaan tällä kertaa liikaa. Samaa olen kyllä vähän omalta kohdaltani huomannut myös parissa aikaisemmassa Itkosessani - Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän. Tartuin noihin opuksiin innolla, mutta ihmeitä en kummastakaan muista ja vähän pakkopullana kahlasin molemmat loppuun.
Ehkä olen yksi huolimaton unelma itsekin...

          Lukuhaaste Kirjan Vuosi 2015 - listasta yliviivaan kohdan 7. Novellikokoelma tämän kirjan myötä.

                           Kukkahattusetä kiittää ja jatkaa omien unelmiensa tavoittelua.

ELÄMÄNMENOA

Aika hauskaa...kirjan kannessa on kirjailijan nimi paljon suuremmalla fontilla kuin kirjan nimi. Mutta sehän passaa tähän teokseen vallan mainiosti - onhan Pirkko Saision julkaisema kirja itselleni aina tapaus. Ihailen ja kunnioitan Saision kirjallista lahjakkuutta ja teatterin moniosaajuutta sekä yhteiskunnallista aktiivisuutta niin paljon, että en kykene arvostukseltani saamaan sanoja näytölle. Koitan kuitenkin jonkun sanasen tästäkin kirjoittaa.

Pirkko Saisio, Signaali
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2014

Signaali on tietoa välittävä ilmiö tai merkki, jolla välitetään tieto lähettäjältä vastaanottajalle. Signaalit voivat olla laadultaan monenlaisia ilmiöitä. Signaali voi olla kertaluonteinen, toistuva tai jatkuva. Vastaanottajien joukko voi olla tarkasti rajoitettu, täysin määrittelemätön tai mikä tahansa näiden väliltä. Signaalit ovat viestinnän perusalkioita.
(Wikipedia)










Signaali on kymmenen kirjoituksen kokoelma, jossa seikkailee Pirkko Saisio tai "Pirkko Saisio", jää lukijan omaan harkintaan, kuinka paljon kirjailijan muisti pettää ja missä vaiheessa Saisio siirtyykin kuvitteelliselle tasolle. Minulle tapahtumien autenttisuudella ei ollut mitään väliä. En kovinkaan paljon askaroinut asian ympärillä - onko tämä tapahtunut oikeasti juuri näin? Enemmänkin hullaannuin Saision kyvystä kirjoittaa itseironisesti rypistyneestä ja paisuneesta pikkutytöstä, jolle elämä on tarjoillut monenmoisia rooleja; hän on äiti, isoäiti, kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, kunniatohtori, potilas...Saision kyky kirjoittaa on mielestäni perin visuaalista ja pääni sisällä katselenkin lyhytelokuvia, jossa näyttelee Pirkko Saisio - niminen hahmo eri rooleissa ja erilaisissa kulisseissa. Elokuvien ja näytelmien maailmaan saattaa myös tarinoiden otsikot, jotka on napsittu kaikkien tuntemista (?) klassikoista kuten Viettelyksen vaunu tai Mansikkapaikka.

Signaalin kertomuksissa liikutaan elämän riemuissa ja rypyissä - mieleeni jäivät sekä vanhojen luokkakaverien kuolemat että lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket Linnunlaulun sillalla odottaen veturikuljettajan heilutusta. Tai kesäjuhlat ystävien ja tuttavien kanssa pienellä saarella Ahvenanmaalla, jonne ei ehdottomasti saanut kutsua vierailijoita - mahtavaa mummo-anarkiaa! Tai päähenkilön lääketieteelliset tutkimukset selittämättömän sairauden vuoksi. Eli ihan vaan elämänmenoa, josta Saisio ammentaa "kieli poskessa"  kirjaansa materiaalia.

Hulvattomin juttu tapahtuu Tampereella ja liittyy tohtoripromootioon. Täytyy tunnustaa, että moisesta bakkanaalista ei itselläni ollut minkäänlaista mielikuvaa. Saisio kuvailee monipäiväisiä juhlallisuuksia hauskasti ja vähän niin kuin tarkkailijan roolista, vaikka kunniatohtoriksi promotoidaankin. Enpä olisi aavistanut, että vieläkin tuollaisia rituaaleja järjestetään kikapoo-tansseineen ja miekan hiomisineen. Kyl maar määki olisin kovasti kauhiasti ihmetelly Tampereen Keskustorilla, jos lähes sata "hassua hattua" kävelis vastaan. Tämä tohtoripromootio kaikkine juhlallisuuksineen ajattelutti minua perin pitkään. Kuinka paljon meillä on tuollaisia tyhjiä traditioita, tarvitaanko niitä ja miksi?

Saision kirjoitukset liikkuvat "Kenelle kellot soivat" - tarinasta "Nuoruuden suloiseen lintuun". Näiden kertomusten otsikotkin viittaavat elämän koko kirjoon, siihen elämän menoon, joka meille kaikille on täällä annettu. Näissä Signaalin teksteissä on paljon huumoria ja itselle naureskelua, mutta olen myös lukevinani jonkinlaista haikeutta rivien välistä. Tovereita kaatuu viereltä, sairaudet vaanivat koko ajan vanhenevaa kroppaa ja aika kuluu, kelloa ei käännetä taaksepäin. Signaali on kuin  matka muisteloihin, kaikkiin niihin muistamisen arvoisiin hetkiin, jotka ovat muokanneet ihmistä sellaiseksi kuin hän tänään on. 

Vaikka kovasti tykkäsinkin Signaali - kirjasta, niin vielä enemmän olen pitänyt Saision romaaneista. Salaa toivonkin, että nyt kun Signaali on lähetetty ja vastaanotettu, niin Saikki seuraavaksi keskittyisi romaanin kirjoittamiseen. Hänen tasoiselleen kirjoittajalle tällaiset kirjoitusharjoitukset vaikuttavat hippasen välitöiltä ennen sitä seuraavaa suurta teosta. Vai saammeko kokea jonkinlaisen kirjallisen yllätyksen Jukka Larsson/Eva Wein - tyyppisesti - Saisiosta kun ei koskaan tiedä ja hyvä niin!

Kirjan vuosi 2015 - lukuhaasteesta yliviivaan tällä kirjalla kohdat 6. kirja, jonka nimi on yksi sana ja 11. sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota en ole aiemmin lukenut.

Kukkahattusetä kiittää ja varaa lippuja oligarkkien oopperaan Slava!Kunnia.

VILLI VAPAUDEN KAIPUU

Hulluruoho (Datura stramonium) on erittäin myrkyllinen ja haisee pahalta jo matkan päähän. Sitä käytetään jonkin verran päihteenä. Hulluruohoa nauttinut henkilö voi esimerkiksi kokea poikkeuksellisen voimakkaita ja todentuntuisia aistiharhoja ja luulla niitä todeksi.
(Wikipedia)

Nappasin Hulluruohola - kirjan ensisijaisesti sen mahdottoman hienon kannen perusteella. Kannessa on mm.hulluruohoa, ritariperhosta, ihmisen aivoja, juhannusruusu ja kaukoputki. Se on varsinainen kollaasi kuvia, jotka sitten kirjan luettuani ymmärsin. Kannen väritys on ruskeahko ja muistuttaa niitä vanhoja kirjoja, joita isoisälläni oli kirjahyllyssään. Hulluruoholan kansi ei huuda olemassaoloaan tehosteväreillä tai kirkuvilla fonteilla, vaan houkuttelee luokseen lähempään tarkasteluun. Hienosta kannesta kiitokset Mika Wistille!

Maritta Lintunen, Hulluruohola
Wsoy 2014

Kiinnostuminen kannesta innosti minua tarkastelemaan lähemmin omassa hyllyssäni seisovia kirjoja ja tällaisen suppeahkon otoksen johdosta tulin päätelmään, että kirjojen kannet ovat yleensä aika mitäänsanomattomia. Eivät ne varsinaisesti rumia ole, mutta eipä niissä juurikaan viljellä mielikuvitusta ruokkivaa tai kiinnostusta herättäviä elementtejäkään. Ymmärrän hyvin, että esim. kirjakaupassa teoksen tulee kiinnittää asiakkaan huomio mahdollisimman nopeasti ja vieläpä saada tiivistettyä koko kirja yhteen kuvaan, joka kertoisi kirjasta jotakin olennaista. Eipä ole helppo homma graafisilla suunittelijoillakaan. Vaikka en ihan super-innoissani ole nykykirjojen kansitaiteesta, niin ilolla tervehdin kuitenkin esim. valtaosaa suomalaisen nykykirjallisuuden kansia, joissa on ihan oikeasti käytetty ammattitaitoista suunittelijaa. En vahingossakaan tartu kirjaan, jonka kannessa huutaa jostakin kansainvälisestä kuvapankista napattu hajuton, mauton ja tylsä kuva. Kirja on mielestäni kaunis esine ja kirjailija on käyttänyt lukuisia työtunteja sen sisällön luomiseen, joten ajatuksia herättävät kannet ovat kuin se kuuluisa piste siellä iin päällä. Jokainen kirja on ammattitaitoisesti suunnitellut kantensa ansainnut!

Maritta Lintunen oli itselleni ihan vieras kirjailija, vielä pari viikkoa sitten en edes tiennyt moisen kirjailijan olemassaolosta. Hän on kyllä kirjoittanut runsaasti ja julkaissutkin runoja, novelleja ja romaanejakin. Omaan silmääni ei vaan ole sattunut. Hulluruohola on Lintusen neljäs romaani ja aika kiinnostava sellainen. Kirja pitää otteessaan alusta loppuun, sillä Lintusen kieli on juoksevaa ja tarina tempaa mukaansa.

Kirjan alussa Sara Järä saapuu kolmen vuoden reissultaan ulkomailta ja hänen ukkinsa on järjestänyt tälle ajelehtivalle kasvatustieteiden maisterille työpaikan paikkakunnalta, joka ei löydy edes kartalta. Isoisä on ostanut vanhan Riihen kylän koulun, jonne perustetaan asuinsija tähän "normi-maailmaan" sopeutumattomille , psykiatrisen hoidon ulottumattomissa oleville henkilöille. Sarasta on tuleva tämän "laitoksen" johtajatar.

Tähän idylliseen hoitolaitokseen päätyy kirjava joukko hahmoja, joilla jokaisella on vaikeuksia ns. tavallisen elämän kanssa. Toisilla viiraa päässä vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän, mutta kukaan heistä ei sovi normi-ihmisen muottiin. Ja mikäpä sitten on se normi-ihminen? Hulluruoholaksi ristityssä paikassa saa olla vapaasti sellainen kuin on ja toteuttaa niitä omia tarpeitaan ilman "hulluksi" leimautumista, sillä se arvio on jo tehty.

                                 "Jokainenhan meistä pakenee todellisuutta,
                                   kukin omin tavoin."

Jokainen kirjan hahmoista etsii tavalla tai toisella omaa paikkaansa tässä yhteisessä maailmassamme. Saralla on voimakas sitoutumiskammo, hänen isoisänsä on ollut elämänsä kanssa liian kiireinen löytääkseen omaa paikkaansa ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, Hulluruoholan asiakkaat kokevat arkisen elämän liian rajoittavana ja Saran mentorina toimivalla psykiatrian erikoislääkärillä Eelis Selanderilla on vissiin useampikin paikka haussa. Hulluruohola tarjoaa kaikille turvallisen pakopaikan, jossa jokainen voi toteuttaa omaa "hulluuttaan" ilman arvostelua, ylenkatsetta tai sääliä.

                                  "Hulluruoholaiset, jotka käyttivät aistejaan nurinpäin   

                                    ja availivat aivolokerikkojaan kuin ovia Narniaan,

                                    olivat tartuttaneet minuunkin tautinsa."

    

Lintunen käsittelee kirjassa mielestäni varsin kiinnostavia kysymyksiä; ympäristön paineet vs omat toiveet, muotteihin mukautuminen, miten monenlaista voi olla rakkaus, missä kulkee terveyden ja (mielen)sairauden raja, muuttuuko "hulluus" jossain vaiheessa arkiseksi ja tavalliseksi, mitä loppujen lopuksi on se normi-elämä? Ehkä meille kaikille tekisi joskus hyvää olla ainakin vähän hullu ja sopeutumaton...

Lintusen kieli on kaunista ja varsinkin luontokuvaukset on niin kauniisti rakennettu, että välillä jopa tunsin ruusun tuoksun nenässäni ja silmieni eteen avautui tähtitaivaan tuikkiva kansi. Aistivoimainen kielenkäyttö sopii tähän romaaniin hyvin, sillä Hulluruohola - vanhana kouluna, sijainniltaan hevonkuusessa, järven rannalla, villiintyneen puutarhan ympäröimänä - näyttäytyy hyvin vahvana kulissina kaikille näille henkilöille ja tapahtumille.  Liekö tällä joviaalilla kielenkäytöllä jotakin tekemistä Lintusen runoilijaminän kanssa?

Vaikka Hulluruohola on sukellus ihmismielen kummallisiin kommervenkkeihin ja rohkeuteen elää haluamaansa elämää, niin kirjaan on piilotettu aika mielenkiintoinen juoni, joka ainakin itseni löi ällikällä. En osannut odottaa mitään tuonkaltaista loppua tälle kirjalle - enemmänkin ajattelin tämän kirjan olevan Sara Järän kasvutarina haihattelijasta vastuunkantajaksi -, mutta olipa miellyttävä yllätys! Loppuratkaisu sopii passelisti tämän kirjan todellisuuteen, mutta uskottavuuden kanssa on ehkä vähän siinä ja siinä.

                                   "Ystäväni opetti, että ihminen haluaa vastauksen
                                     kolmeen kysymykseen.
                                     Jokainen haluaa tietää mistä me tulemme, keitä me olemme
                                     ja minne me menemme."

Eli tässä kirjassa liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä. Ja se on perin mukavaa!


Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta vedän viivan yli kohdasta 20. kirja, jonka valitsit luettavaksesi pelkästään kannen perusteella.

Kukkahattusetä kiittää ja yrittää hulluilla tai ainakin hullutella elämässään vähän enemmän.