 |
| katukuvaa Mumbaista |
Kuulostaa aina vähän luotaantyöntävältä, kun kirjan etukanteen on painettu maaginen slogan "international bestseller" - se on minusta aina vähän sama kuin kärpäset sanoisivat paskasta, että hyvää se on. Kansainvälinen menestysteos on minusta usein vähän mauton, hajuton, väritön, kevyt hupailu, joka ei ärsytä ketään ja kaikkialla maailmassa ihmiset voivat huoletta tarttua siihen, eikä kukaan loukkaannu liian kärkkäästä kirjoitustyylistä - lentokenttien vakiokamaa kiikutettavaksi kassalle ja näin saa ostettua tunteen olevansa osa kansainvälistä lukupiiriä.
Shantaramista (= the Man of Peace) kuulin elämäni ensimmäistä kertaa viime kesänä, kun eräs työkaverini oli reissannut Intiassa ja kehui kirjaa kovasti. "Kaikki" länkkärit olivat kuulemma haltioissaan tästä opuksesta ja kuljettivat tätä lähes tuhatsivuista kirjaa reppujensa pohjalla. Olin unohtanut koko kirjan - joka niin usein tapahtuu, kun joku suosittelee jotain teosta ja ensin on siitä aivan pähkinöinä, mutta sitten tulee uusia suosituksia ja vanhat jää jonnekin muistin lokeroihin, jotka eivät ehkä koskaan enää avaudu - ja kun etsin uutta luettavaa Gokarnasta, niin pienen kirjakaupan myyjä suositteli minulle kyseistä teosta. Muistin työkaverini kanssa käymäni keskustelun, mutta nikottelin aluksi vähän tämän kirjan paksuuden kanssa. Ideaalikirjassani on 200-300 sivua, koska musta tuntuu, että aika harva teos säilyttää intensiteettiään pidempään tai ainakin minä ehdin kyllästyä koko kirjaan. Ja tietysti täällä reppuillessani mun tulee kantaa selässäni kaikki, mitä täällä hankin, joten tuotakin piti tietty harkita. Shantaramia en jaksaisi lukea kovinkaan nopeasti, joten kirjasta tulisi pitkäaikainen paino reppuuni. Kaiken tämän pähkäilyn jälkeen päätin kuitenkin ostaa kyseisen teoksen ja -ehkä- se oli kuitenkin mainossloganin "kansainvälinen menestysteos" syytä - eikä olisi ensimmäinen kerta kun lankean mainosmaakareiden asettamaan ansaan - mene ja tiedä....
Shantaram on "omaelämäkerta" - sitaateissa sen takia, että kirjoittaja on myöhemmin kertonut lisänneensä tarinaan fiktiivisiä elementtejä ja aiheuttanut hämmennystä Shantaram-faneissa, jotka ovat halunneet kulkea tämän kaverin jalanjäljissä ympäri Mumbaita - australialaisesta sällistä, joka Down Under on kärsimässä vankilatuomiota huumerikoksista, pakenee vankilasta ja matkustaa väärän passin turvin Mumbaihin aloittaakseen siellä uuden elämän. Mumbaissa hän törmää paikalliseen länkkäriyhteisöön ja tämän yhteisön monenkirjavaan ja monilla eri tavoin pakeneviin jäseniin, paikallisiin slummiasukkaisiin ja lopulta Mumbain alamaailmaa pyörittävään, kansainväliseen mafiaan, joka vie hänet lopulta tekemään mustan pörssin kauppaa sotivaan Afganistaniin.
Kirjan massiivisen sivumäärän pitää koossa ennen kaikkea huikea ihmisgalleria - salaperäinen Karla, bordellia pyörittävä Madame Zhou, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, huikentelevainen Didier, sympaattinen Prabaker, filmitähtimäisen komea, mutta vaarallinen Abdullah ja monet muut - ja Robertsin kyky kirjoittaa cliff hangereita pitkin matkaa, jotka janottavat tietää lisää näistä tyypeistä. Kirja on viihdyttävä seikkailuromaani, jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa taistelua keskenään ja kirjan keskiössä oleva päähenkilö Shantaram aka Linbaba aka Gregory David Roberts joutuu alituiseen pohtimaan oman puolensa valitsemista.
Ennen vankilaan joutumistaan Roberts on opiskellut yliopistossa ja toiminut kotimaassaan toimittajana, joten sana tällä kirjailijalla on hallussaan. Ja kyky tietysti koukuttaa lukijansa romaanin pyörteisiin. Kirjan päähenkilö tuntuu seikkailevan aika monen ihmisen edestä ja joutuvan eriskummallisiin tilanteisiin tämän tästä, joka aluksi vähän ärsytti meikäläistä, koska luin kirjaa nimenomaan elämänkertana, mutta luopuessani tuosta tiukasta kategoriasta antauduin täysillä seikkailuromaanin pariin. Tarinan päähenkilö on sopivan väritön ja ehkä vähän tylsäkin hahmo, joka kuitenkin on oikeudenmukainen, vaatimaton ja aina valmis auttamaan ystäviään. Hänelläkin on kuitenkin traumansa, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän - joutuessaan vankilaan Australiassa, hän on joutunut luopumaan vaimostaan ja lapsestaan. Romaanin suola on nimenomaan jengi, joka pyörii päähenkilön ympärillä. Voisin kuvitella, että näissä hahmoissa on kirjailijan mielikuvitus saattanut lentää aika korkealla. Hahmoista paljastetaan pikku hiljaa lisää kiinnostavia asioita ja silti ne pysyvät hyvin kasassa ja yhtenäisinä.
Luin kirjaa suurimman osan Mumbaissa ja oli mukavaa bongata paikkoja Colaban alueelta, joissa Shantaramkin on aikaansa viettänyt. Ja asuinhan minäkin Indian Guest Housessa - enkä tosiaankaan ollut ainoa länkkäri siellä, joka oli lukenut kirjan -, josta Linbabakin aloitti Intian reissunsa. Kirjassa liikutaan pääosin 1980-luvulla, joka tekee teoksesta myös helposti lähestyttävän. Historialliset seikkailuromaanit ovat asia erikseen, mutta itseäni kiinnostavat enemmän romaanit, jotka liikkuvat ajassa, josta minullakin on omakohtaista kokemusta. Ja turhahan sitä on kieltää, että useinkin kirjan parissa kuvittelin itseni Shantaramin paikalle ja ajattelin, olisiko moinen elämä mahdollista myös minulle - voisinko luopua kaikesta entisestä ja venyttää moraaliani lain väärälle puolelle ja useimmiten vastaukseni oli kyllä. Varsinkin, jos saisin noin mahtavan ystäväporukan ympärilleni.
Teoksessa ainoa minua ärsyttävä piirre liittyi kirjan päähenkilöön ja nimenomaan siihen, että kirja on kuitenkin kirjoitettu minä-muodossa. Kirjailija tekee Linbabasta eli itsestään niin hyvän ihmisen, että jossain kohdin tuntui hunaja valuvan jo korvistani. Hän perustaa muun muassa alkeellisen klinikan slummiin, jossa hoitaa slummin asukkaita ilman korvausta, avustaa runsaskätisesti köyhempiään, on täydellinen ja riutuva rakkaudessaan, jota ei voi koskaan saavuttaa ja vaikka Afganistanin sodassa tulee paljon kuolonuhreja, niin Linbaba ei koskaan tartu aseeseensa tappaakseen. Mutta ehkä tämäntyyppinen genre vaatii täydellisen ihmisen keskushenkilökseen, jotta tapahtumat ympärillä näyttäytyisivät mahdollisimman kiinnostavilta - eipä sitä taida paljon olla vikaa Robin Hoodissakaan!
Viime vuoden lokakuussa kirjaan ilmestyi jatko-osa The Mountain Shadow, joka taitaa meikäläiseltä jäädä väliin. Part II on vieläkin paksumpi kuin esikoinen ja jatkaa Shantaramin tarinaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Seikkailu jatkukoon ilman minua...
 |
| Shantaram Gregory David Roberts 2003 |
Kirjan massiivisen sivumäärän pitää koossa ennen kaikkea huikea ihmisgalleria - salaperäinen Karla, bordellia pyörittävä Madame Zhou, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, huikentelevainen Didier, sympaattinen Prabaker, filmitähtimäisen komea, mutta vaarallinen Abdullah ja monet muut - ja Robertsin kyky kirjoittaa cliff hangereita pitkin matkaa, jotka janottavat tietää lisää näistä tyypeistä. Kirja on viihdyttävä seikkailuromaani, jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa taistelua keskenään ja kirjan keskiössä oleva päähenkilö Shantaram aka Linbaba aka Gregory David Roberts joutuu alituiseen pohtimaan oman puolensa valitsemista.
Ennen vankilaan joutumistaan Roberts on opiskellut yliopistossa ja toiminut kotimaassaan toimittajana, joten sana tällä kirjailijalla on hallussaan. Ja kyky tietysti koukuttaa lukijansa romaanin pyörteisiin. Kirjan päähenkilö tuntuu seikkailevan aika monen ihmisen edestä ja joutuvan eriskummallisiin tilanteisiin tämän tästä, joka aluksi vähän ärsytti meikäläistä, koska luin kirjaa nimenomaan elämänkertana, mutta luopuessani tuosta tiukasta kategoriasta antauduin täysillä seikkailuromaanin pariin. Tarinan päähenkilö on sopivan väritön ja ehkä vähän tylsäkin hahmo, joka kuitenkin on oikeudenmukainen, vaatimaton ja aina valmis auttamaan ystäviään. Hänelläkin on kuitenkin traumansa, jotka tekevät hänestä inhimillisemmän - joutuessaan vankilaan Australiassa, hän on joutunut luopumaan vaimostaan ja lapsestaan. Romaanin suola on nimenomaan jengi, joka pyörii päähenkilön ympärillä. Voisin kuvitella, että näissä hahmoissa on kirjailijan mielikuvitus saattanut lentää aika korkealla. Hahmoista paljastetaan pikku hiljaa lisää kiinnostavia asioita ja silti ne pysyvät hyvin kasassa ja yhtenäisinä.
Luin kirjaa suurimman osan Mumbaissa ja oli mukavaa bongata paikkoja Colaban alueelta, joissa Shantaramkin on aikaansa viettänyt. Ja asuinhan minäkin Indian Guest Housessa - enkä tosiaankaan ollut ainoa länkkäri siellä, joka oli lukenut kirjan -, josta Linbabakin aloitti Intian reissunsa. Kirjassa liikutaan pääosin 1980-luvulla, joka tekee teoksesta myös helposti lähestyttävän. Historialliset seikkailuromaanit ovat asia erikseen, mutta itseäni kiinnostavat enemmän romaanit, jotka liikkuvat ajassa, josta minullakin on omakohtaista kokemusta. Ja turhahan sitä on kieltää, että useinkin kirjan parissa kuvittelin itseni Shantaramin paikalle ja ajattelin, olisiko moinen elämä mahdollista myös minulle - voisinko luopua kaikesta entisestä ja venyttää moraaliani lain väärälle puolelle ja useimmiten vastaukseni oli kyllä. Varsinkin, jos saisin noin mahtavan ystäväporukan ympärilleni.
Teoksessa ainoa minua ärsyttävä piirre liittyi kirjan päähenkilöön ja nimenomaan siihen, että kirja on kuitenkin kirjoitettu minä-muodossa. Kirjailija tekee Linbabasta eli itsestään niin hyvän ihmisen, että jossain kohdin tuntui hunaja valuvan jo korvistani. Hän perustaa muun muassa alkeellisen klinikan slummiin, jossa hoitaa slummin asukkaita ilman korvausta, avustaa runsaskätisesti köyhempiään, on täydellinen ja riutuva rakkaudessaan, jota ei voi koskaan saavuttaa ja vaikka Afganistanin sodassa tulee paljon kuolonuhreja, niin Linbaba ei koskaan tartu aseeseensa tappaakseen. Mutta ehkä tämäntyyppinen genre vaatii täydellisen ihmisen keskushenkilökseen, jotta tapahtumat ympärillä näyttäytyisivät mahdollisimman kiinnostavilta - eipä sitä taida paljon olla vikaa Robin Hoodissakaan!
Viime vuoden lokakuussa kirjaan ilmestyi jatko-osa The Mountain Shadow, joka taitaa meikäläiseltä jäädä väliin. Part II on vieläkin paksumpi kuin esikoinen ja jatkaa Shantaramin tarinaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Seikkailu jatkukoon ilman minua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti