BEAUTY HURTS

Oksasen Sofista on tullut suomalaisessa kirjallisuudessa jo lähes ikoni; hänellä on mielipide kaikkeen ja niitä häneltä myös kysytään. Oksanen on löytänyt oman äänensä täkäläisessä kirjallisuudessa ja näyttävien mainoskamppanjoiden myötä hänen kirjansa myös myyvät näinä kirjoille jokseenkin haastavina aikoina. Sofi Oksanen on tuonut kirjamaailmaan myös uudenlaista brändäystä - kirjailijan on tultava ulos kammiostaan ihmisten ilmoille ja kehitettävä kiinnostavaa sanottavaa itsestään sekä teoksistaan. Minusta tuossa on jotain raikasta ja virkistävää - kirjailija voi myöskin olla idoli ja esikuva, eikä välttämättä loukossaan luova introvertti, jota voidaan nähdä ainoastaan yön pimeinä tunteina mahdollisesti Kosmoksessa punaviinin äärellä humaltumassa.

Stalinin lehmät
Sofi Oksanen
Bazar Kustannus
pokkari 2007

Mistä kaikki alkoi?

Olipa kerran suomalainen rakennusmies ja virolainen nainen, jotka rakastuivat Viru-hotellin  rakennustyömaan varjossa. Pariskunta meni naimisiin Neuvosto-Venäjän aikana ja valtaisan byrokratian jälkeen nuorikko pääsi muuttamaan sysi-Suomeen. Ja täällä alkoi salailun ja häpeän kulttuuri. Kehenkään ei Suomessa pidetty yhteyttä, eikä omista taustoistaan hiiskuttu kenellekään, koska kuka tahansa voi olla neuvostoliittolainen vakooja ja odottaa vain oikeata hetkeä iskeä. Paljastumisesta saattoi seurata palautus Neuvosto-Viroon, jos kävisi hyvin ja jos huonommin, niin menolippu Siperiaan saattoi olla edessä. Ainoan valon nuorikon elämään tuo säännölliset matkat sukuloimaan Suomenlahden toiselle puolelle, joita niitäkin valvottiin tiukasti ja matkoihin sisältyi paljon paperihommia.

Tähän perheyhteisöön syntyi Anna. 70-luvun Suomeen, jossa Viro oli pahalta haiseva Takapajula. Siellä suomalaiset rakennusmiehet kävivät leikkimässä miljönääriä, harrastamassa vapaata maksullista seksiä ja juomassa halpaa viinaa. Ja kaikki virolaiset naiset olivat huoria. Katariina - Annan äiti - vannotti tytärtään olematta paljastamatta taustaansa, koska se löisi leimansa koko perheeseen ja vaikuttaisi tyttären tulevaisuuteen väistämättä. Tämän salailun myötä Anna ei saa elämäänsä hallintaan ja sairastuu syömishäiriöön, jotta pystyisi kontrolloimaan ainakin jotain elämässään. Voisi tuntea olevansa vapaa edes jollakin elämän osa-alueella - vapaa kurittamaan ruumistaan ja muokata siitä juuri halutunlainen.

" ANNA ON VAPAA KAIKISTA KARSINOISTA! ANNAN VOI MÄÄRITELLÄ VAIN ANNA ITSE! ANNASTA SE ON KAIKKEIN PARASTA JA TÄRKEINTÄ LAIHTUMISESSA. SILLOIN VOI TUNTEA OLEVANSA JUMALA! "

Stalinin Lehmät on kiinnostava ja sujuvasanainen teos Viron lähihistoriasta ja yhden nuoren tytön/naisen kamppailusta valtaisan Neuvostoliiton varjon alta kohti hyväksyntää ja vapautusta. Kirjaa lukisi mielellään Sofi Oksasen omaelämänkertana (Viro-tausta, syömishäiriö…), mutta totuus ei varmasti ole ihan näin simppeli. Joku viisas on joskus sanonut, ettei voi kirjoittaa mistään, mitä ei itse tunne - jotain tällaista varmaan on tapahtunut myös tässä kirjassa. Oma henkilöhistoria on toiminut innoittajana, mutta kirjailijan vapaudella sivuihin on lisätty rönsyjä ja dramatiikkaa. Oksasella on kynä hallussaan jo tässä esikoisteoksessaan. Äidin häpeä, isän loppumattomat työmatkat Neuvostoliittoon (ja myöhemmin Venäjälle), Viron kamppailu kohti itsenäisyyttä, painontarkkailu ja valtaisat ruokavuoret, jotka myöhemmin oksennetaan posliiniseen valtaistuimeen tuntuvat joko hyvinkin omakohtaisilta tai mielettömän mielikuvituksen tuotoksilta. Annan häpeässä on jotain hyvinkin tuttua, sanotaanhan Suomea häpeän kulttuurin maaksi. Mistä ei voida puhua, sitä sopii hävetä…ja miten paljon täällä on erilaisia sairauksia, yksinäisyyttä ja ennen aikaiseen hautaan päätyneitä kohtaloita, koska häpeän taakka on liian raskas kantaa. Anna haluaa valita toisin ja siitä alkaa hänen hidas toipumisensa.

"ANNASTA TULI TYTTÖ, JOKA EI HÄVENNYT MITÄÄN, VAIKKEI MITÄÄN MUUTA OLLUTKAAN KUIN HÄPEÄÄ JA HILJAISUUTTA, HÄPEÄN HILJAISUUTTA JA HILJAISUUDEN HÄPEÄÄ."

Kirjassa oli mukavaa, ettei se asetu kenenkään puolelle. Viro ei näyttäydy pahana, eikä Suomi lottovoittajien maana; kumpaakin käsitellään tasapuolisesti. Ja minusta on kiehtovaa, että Annalle (joka kuitenkin on suomalainen) Viro näyttäytyy kesäisenä onnelana, jossa voi olla enemmän oma itsensä vaatteita myöten, ei tarvitse pukeutua lättäpohjaisiin kenkiin ja tuulipukuihin niinkuin täällä kotimaassa, voi enemmän olla nainen. Onkohan tosiaan niin, että osa kulttuuriperimäämme on koodattu geeneihimme ja huolimatta asuinpaikastamme - olipa se sitten Togo tai Alaska - niin me suomalaiset kulkisimme toppatakeissa ja tennareissa kaikilla maailman tantereilla?!

Kuvituksena pari teosta Kashi Art Gallerysta, Fort Kochi, Intia. 

YLISTYSLAULU YKSILÖN VAPAUDELLE

Middlesex
Jeffrey Eugenides
Seven-pokkari/Otava 2012
Suomentanut Juhani Lindholm

Virgin Suicides oli mahtava leffa ja traagisesta aiheestaan huolimatta se oli kaunis oodi kuolemasta ja kuolemalle. Sofia Coppola teki tuossa esikoiselokuvassaan huikean ohjausdebyyttinsä, mutta ilman hienoa käsikirjoitusta leffa olisi jäänyt kauniiksi tauluksi - päältä korea, mutta ilmapallon lailla pelkkää tyhjää sisällä. Elokuva perustuu Jeffrey Eugenideksen esikoisteokseen ja olin jo pitkään pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni, mutta typerryttävä sivumäärä oli aina teilannut mut (lähes kaikki yli 200 sivuiset kirjat saa minut epätoivon partaalle). Reissulle lähtiessäni ajattelin kuitenkin pakata mukaan Middlesexin, jossa riittää lukemista vähän pidemmäksikin aikaa.

"Jotkut perivät taloja, toiset maalauksia tai suurista summista vakuutettuja viulunjousia. Minä perin resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja sukukalleudet, joita voi hyvällä syyllä sanoa harvinaislaatuisiksi."

Aihe tuntui mielenkiintoiselta ja halusin todellakin sukeltaa hermafrodiitin mielenmaisemiin; en juurikaan tiedä aiheesta mitään, mutta mua aina kiinnostaa kaikki kummallinen ja erilainen. Ajattelin kirjaa availlessani, että päädyn underground-maailmaan, jossa yön pimeinä tunteina suljettujen seinien sisällä tapahtuu asioita, joista me tavalliset yksineuvoiset voimme vain likaisessa mielikuvituksessamme haaveilla. No ihan tällaisiin sfääreihin kirjassa ei päästy...

Middlesex on kirja eräästä kreikkalaisesta suvusta, joka vainottuna kotimaassaan lähtee etsimään turvapaikkaa Amerikasta ja päätyvät Detroitiin. Suku ja ystäväpiiri on laaja koostuen lähinnä kreikkalaisista emigranteista. Eugenides tuntee varmasti kyseisen kulttuurin, sillä niin elävästi ja mukaansa tempaavasti hän kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oman kulttuurin säilyttämisestä, Detroitin autoteollisuuden myötä kasvavan varallisuuden ja myöhemmin kaupungin alamäen ja maahanmuuttajien vaikeudesta sopeutua uuteen kulttuuriin. Suvun hahmot on kirjoitettu niin eläviksi, että lukiessani katselin samalla elokuvaa nimeltä Middlesex. Suvun matriarkan nöyryyttä astua työelämään kypsällä iällä, perheenpään sinnikästä business-yrittämistä baari-alalla ja lesboilevaa sukulaista oli ilo seurata sivusta toiseen. Kirjan päähenkilö - tuo hermafrodiitti - on enemmänkin kertojan roolissa ja hän kasvaa suvun ja Detroitin myllerrysten mukana pienestä tytöstä aikuiseksi mieheksi. "Suvun suuri salaisuus" on saanut aikaan tämän kaksineuvoisuuden ja siinä on varmasti vinha perä, miksi lähisukulaisten ei tulisi lisääntyä keskenään.

Kirjalta olisin toivonut enemmän paneutumista tämän päähenkilön ajatuksiin ja elämään. Miten hermafrodiittisuus vaikuttaa elämään? Millaisia vaikutuksia sukupuolen muuttamisella on elämään? Miten ihmiset ympärillä suhtautuvat, kun oppivat tuntemaan tyttönä ja vuosia myöhemmin edessä seisookin poika? Muuttuuko maailmankatsomus - ja varsinkin näin voimakkaasti patriarkaalisessa kulttuurissa kuin Kreikka?

Tai ehkäpä juuri tässä onkin kirjan sanoma?! Vahvasti sukupuolitetussa kulttuurissa, jossa miehellä ja naisella on tarkoin määritelty paikkansa, miten pakka sekoaa, kun joku yksilö onkin sekä että. Hän pääsee ikään kuin varkain tutustumaan molempien sukupuolten maailmoihin ja -ehkä- muuttamaan vallitsevia käsityksiä siitä, mikä on naista/feminiinistä ja mikä miestä/maskuliinista. Ja onko sillä sukupuolella kuitenkaan loppujen lopuksi niin suurta merkitystä? Kulttuurihistorialle emme voi mitään, mutta vallitsevat käytännöt eivät ole kiveen hakattuja ja niitä on mahdollista muuttaa ajan saatossa. Kirja on minusta ylistyslaulu yksilön vapauden puolesta ja oikeudesta taistella itselleen tärkeiden asioiden puolesta - olipa se sitten silkkitoukkien kasvattamista tai oman sukupuolen määrittämistä.

Tirkistelyn sijaan sain sujuvasti kirjoitetun sukukronikan, jossa kaksi kulttuuria yrittävät lyödä kättä toistensa kanssa, eläviä henkilöhahmoja ja kiinnostavaa tietoa Detroitin lähihistoriasta maahanmuuttajien näkökulmasta. Ja vielä nykyäänkin Detroitin kreikkalaiskorttelit elävät suhteellisen vireää elämää ja yrittävät fetan ja ouzon voimalla pitää omaa kulttuuriaan hengissä. Samaa sopisi toivoa myös meillä, että maahanmuuttajat integroituisivat kulttuuriimme, mutta kuitenkaan hukkaamatta omia perinteitään ja voisimme elää rinta rinnan toistemme maailmoja rikastuttaen.