ELÄMÄNMENOA

Aika hauskaa...kirjan kannessa on kirjailijan nimi paljon suuremmalla fontilla kuin kirjan nimi. Mutta sehän passaa tähän teokseen vallan mainiosti - onhan Pirkko Saision julkaisema kirja itselleni aina tapaus. Ihailen ja kunnioitan Saision kirjallista lahjakkuutta ja teatterin moniosaajuutta sekä yhteiskunnallista aktiivisuutta niin paljon, että en kykene arvostukseltani saamaan sanoja näytölle. Koitan kuitenkin jonkun sanasen tästäkin kirjoittaa.

Pirkko Saisio, Signaali
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2014

Signaali on tietoa välittävä ilmiö tai merkki, jolla välitetään tieto lähettäjältä vastaanottajalle. Signaalit voivat olla laadultaan monenlaisia ilmiöitä. Signaali voi olla kertaluonteinen, toistuva tai jatkuva. Vastaanottajien joukko voi olla tarkasti rajoitettu, täysin määrittelemätön tai mikä tahansa näiden väliltä. Signaalit ovat viestinnän perusalkioita.
(Wikipedia)










Signaali on kymmenen kirjoituksen kokoelma, jossa seikkailee Pirkko Saisio tai "Pirkko Saisio", jää lukijan omaan harkintaan, kuinka paljon kirjailijan muisti pettää ja missä vaiheessa Saisio siirtyykin kuvitteelliselle tasolle. Minulle tapahtumien autenttisuudella ei ollut mitään väliä. En kovinkaan paljon askaroinut asian ympärillä - onko tämä tapahtunut oikeasti juuri näin? Enemmänkin hullaannuin Saision kyvystä kirjoittaa itseironisesti rypistyneestä ja paisuneesta pikkutytöstä, jolle elämä on tarjoillut monenmoisia rooleja; hän on äiti, isoäiti, kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, kunniatohtori, potilas...Saision kyky kirjoittaa on mielestäni perin visuaalista ja pääni sisällä katselenkin lyhytelokuvia, jossa näyttelee Pirkko Saisio - niminen hahmo eri rooleissa ja erilaisissa kulisseissa. Elokuvien ja näytelmien maailmaan saattaa myös tarinoiden otsikot, jotka on napsittu kaikkien tuntemista (?) klassikoista kuten Viettelyksen vaunu tai Mansikkapaikka.

Signaalin kertomuksissa liikutaan elämän riemuissa ja rypyissä - mieleeni jäivät sekä vanhojen luokkakaverien kuolemat että lapsenlapsen kanssa vietetyt hetket Linnunlaulun sillalla odottaen veturikuljettajan heilutusta. Tai kesäjuhlat ystävien ja tuttavien kanssa pienellä saarella Ahvenanmaalla, jonne ei ehdottomasti saanut kutsua vierailijoita - mahtavaa mummo-anarkiaa! Tai päähenkilön lääketieteelliset tutkimukset selittämättömän sairauden vuoksi. Eli ihan vaan elämänmenoa, josta Saisio ammentaa "kieli poskessa"  kirjaansa materiaalia.

Hulvattomin juttu tapahtuu Tampereella ja liittyy tohtoripromootioon. Täytyy tunnustaa, että moisesta bakkanaalista ei itselläni ollut minkäänlaista mielikuvaa. Saisio kuvailee monipäiväisiä juhlallisuuksia hauskasti ja vähän niin kuin tarkkailijan roolista, vaikka kunniatohtoriksi promotoidaankin. Enpä olisi aavistanut, että vieläkin tuollaisia rituaaleja järjestetään kikapoo-tansseineen ja miekan hiomisineen. Kyl maar määki olisin kovasti kauhiasti ihmetelly Tampereen Keskustorilla, jos lähes sata "hassua hattua" kävelis vastaan. Tämä tohtoripromootio kaikkine juhlallisuuksineen ajattelutti minua perin pitkään. Kuinka paljon meillä on tuollaisia tyhjiä traditioita, tarvitaanko niitä ja miksi?

Saision kirjoitukset liikkuvat "Kenelle kellot soivat" - tarinasta "Nuoruuden suloiseen lintuun". Näiden kertomusten otsikotkin viittaavat elämän koko kirjoon, siihen elämän menoon, joka meille kaikille on täällä annettu. Näissä Signaalin teksteissä on paljon huumoria ja itselle naureskelua, mutta olen myös lukevinani jonkinlaista haikeutta rivien välistä. Tovereita kaatuu viereltä, sairaudet vaanivat koko ajan vanhenevaa kroppaa ja aika kuluu, kelloa ei käännetä taaksepäin. Signaali on kuin  matka muisteloihin, kaikkiin niihin muistamisen arvoisiin hetkiin, jotka ovat muokanneet ihmistä sellaiseksi kuin hän tänään on. 

Vaikka kovasti tykkäsinkin Signaali - kirjasta, niin vielä enemmän olen pitänyt Saision romaaneista. Salaa toivonkin, että nyt kun Signaali on lähetetty ja vastaanotettu, niin Saikki seuraavaksi keskittyisi romaanin kirjoittamiseen. Hänen tasoiselleen kirjoittajalle tällaiset kirjoitusharjoitukset vaikuttavat hippasen välitöiltä ennen sitä seuraavaa suurta teosta. Vai saammeko kokea jonkinlaisen kirjallisen yllätyksen Jukka Larsson/Eva Wein - tyyppisesti - Saisiosta kun ei koskaan tiedä ja hyvä niin!

Kirjan vuosi 2015 - lukuhaasteesta yliviivaan tällä kirjalla kohdat 6. kirja, jonka nimi on yksi sana ja 11. sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota en ole aiemmin lukenut.

Kukkahattusetä kiittää ja varaa lippuja oligarkkien oopperaan Slava!Kunnia.

VILLI VAPAUDEN KAIPUU

Hulluruoho (Datura stramonium) on erittäin myrkyllinen ja haisee pahalta jo matkan päähän. Sitä käytetään jonkin verran päihteenä. Hulluruohoa nauttinut henkilö voi esimerkiksi kokea poikkeuksellisen voimakkaita ja todentuntuisia aistiharhoja ja luulla niitä todeksi.
(Wikipedia)

Nappasin Hulluruohola - kirjan ensisijaisesti sen mahdottoman hienon kannen perusteella. Kannessa on mm.hulluruohoa, ritariperhosta, ihmisen aivoja, juhannusruusu ja kaukoputki. Se on varsinainen kollaasi kuvia, jotka sitten kirjan luettuani ymmärsin. Kannen väritys on ruskeahko ja muistuttaa niitä vanhoja kirjoja, joita isoisälläni oli kirjahyllyssään. Hulluruoholan kansi ei huuda olemassaoloaan tehosteväreillä tai kirkuvilla fonteilla, vaan houkuttelee luokseen lähempään tarkasteluun. Hienosta kannesta kiitokset Mika Wistille!

Maritta Lintunen, Hulluruohola
Wsoy 2014

Kiinnostuminen kannesta innosti minua tarkastelemaan lähemmin omassa hyllyssäni seisovia kirjoja ja tällaisen suppeahkon otoksen johdosta tulin päätelmään, että kirjojen kannet ovat yleensä aika mitäänsanomattomia. Eivät ne varsinaisesti rumia ole, mutta eipä niissä juurikaan viljellä mielikuvitusta ruokkivaa tai kiinnostusta herättäviä elementtejäkään. Ymmärrän hyvin, että esim. kirjakaupassa teoksen tulee kiinnittää asiakkaan huomio mahdollisimman nopeasti ja vieläpä saada tiivistettyä koko kirja yhteen kuvaan, joka kertoisi kirjasta jotakin olennaista. Eipä ole helppo homma graafisilla suunittelijoillakaan. Vaikka en ihan super-innoissani ole nykykirjojen kansitaiteesta, niin ilolla tervehdin kuitenkin esim. valtaosaa suomalaisen nykykirjallisuuden kansia, joissa on ihan oikeasti käytetty ammattitaitoista suunittelijaa. En vahingossakaan tartu kirjaan, jonka kannessa huutaa jostakin kansainvälisestä kuvapankista napattu hajuton, mauton ja tylsä kuva. Kirja on mielestäni kaunis esine ja kirjailija on käyttänyt lukuisia työtunteja sen sisällön luomiseen, joten ajatuksia herättävät kannet ovat kuin se kuuluisa piste siellä iin päällä. Jokainen kirja on ammattitaitoisesti suunnitellut kantensa ansainnut!

Maritta Lintunen oli itselleni ihan vieras kirjailija, vielä pari viikkoa sitten en edes tiennyt moisen kirjailijan olemassaolosta. Hän on kyllä kirjoittanut runsaasti ja julkaissutkin runoja, novelleja ja romaanejakin. Omaan silmääni ei vaan ole sattunut. Hulluruohola on Lintusen neljäs romaani ja aika kiinnostava sellainen. Kirja pitää otteessaan alusta loppuun, sillä Lintusen kieli on juoksevaa ja tarina tempaa mukaansa.

Kirjan alussa Sara Järä saapuu kolmen vuoden reissultaan ulkomailta ja hänen ukkinsa on järjestänyt tälle ajelehtivalle kasvatustieteiden maisterille työpaikan paikkakunnalta, joka ei löydy edes kartalta. Isoisä on ostanut vanhan Riihen kylän koulun, jonne perustetaan asuinsija tähän "normi-maailmaan" sopeutumattomille , psykiatrisen hoidon ulottumattomissa oleville henkilöille. Sarasta on tuleva tämän "laitoksen" johtajatar.

Tähän idylliseen hoitolaitokseen päätyy kirjava joukko hahmoja, joilla jokaisella on vaikeuksia ns. tavallisen elämän kanssa. Toisilla viiraa päässä vähän enemmän ja toisilla vähän vähemmän, mutta kukaan heistä ei sovi normi-ihmisen muottiin. Ja mikäpä sitten on se normi-ihminen? Hulluruoholaksi ristityssä paikassa saa olla vapaasti sellainen kuin on ja toteuttaa niitä omia tarpeitaan ilman "hulluksi" leimautumista, sillä se arvio on jo tehty.

                                 "Jokainenhan meistä pakenee todellisuutta,
                                   kukin omin tavoin."

Jokainen kirjan hahmoista etsii tavalla tai toisella omaa paikkaansa tässä yhteisessä maailmassamme. Saralla on voimakas sitoutumiskammo, hänen isoisänsä on ollut elämänsä kanssa liian kiireinen löytääkseen omaa paikkaansa ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä, Hulluruoholan asiakkaat kokevat arkisen elämän liian rajoittavana ja Saran mentorina toimivalla psykiatrian erikoislääkärillä Eelis Selanderilla on vissiin useampikin paikka haussa. Hulluruohola tarjoaa kaikille turvallisen pakopaikan, jossa jokainen voi toteuttaa omaa "hulluuttaan" ilman arvostelua, ylenkatsetta tai sääliä.

                                  "Hulluruoholaiset, jotka käyttivät aistejaan nurinpäin   

                                    ja availivat aivolokerikkojaan kuin ovia Narniaan,

                                    olivat tartuttaneet minuunkin tautinsa."

    

Lintunen käsittelee kirjassa mielestäni varsin kiinnostavia kysymyksiä; ympäristön paineet vs omat toiveet, muotteihin mukautuminen, miten monenlaista voi olla rakkaus, missä kulkee terveyden ja (mielen)sairauden raja, muuttuuko "hulluus" jossain vaiheessa arkiseksi ja tavalliseksi, mitä loppujen lopuksi on se normi-elämä? Ehkä meille kaikille tekisi joskus hyvää olla ainakin vähän hullu ja sopeutumaton...

Lintusen kieli on kaunista ja varsinkin luontokuvaukset on niin kauniisti rakennettu, että välillä jopa tunsin ruusun tuoksun nenässäni ja silmieni eteen avautui tähtitaivaan tuikkiva kansi. Aistivoimainen kielenkäyttö sopii tähän romaaniin hyvin, sillä Hulluruohola - vanhana kouluna, sijainniltaan hevonkuusessa, järven rannalla, villiintyneen puutarhan ympäröimänä - näyttäytyy hyvin vahvana kulissina kaikille näille henkilöille ja tapahtumille.  Liekö tällä joviaalilla kielenkäytöllä jotakin tekemistä Lintusen runoilijaminän kanssa?

Vaikka Hulluruohola on sukellus ihmismielen kummallisiin kommervenkkeihin ja rohkeuteen elää haluamaansa elämää, niin kirjaan on piilotettu aika mielenkiintoinen juoni, joka ainakin itseni löi ällikällä. En osannut odottaa mitään tuonkaltaista loppua tälle kirjalle - enemmänkin ajattelin tämän kirjan olevan Sara Järän kasvutarina haihattelijasta vastuunkantajaksi -, mutta olipa miellyttävä yllätys! Loppuratkaisu sopii passelisti tämän kirjan todellisuuteen, mutta uskottavuuden kanssa on ehkä vähän siinä ja siinä.

                                   "Ystäväni opetti, että ihminen haluaa vastauksen
                                     kolmeen kysymykseen.
                                     Jokainen haluaa tietää mistä me tulemme, keitä me olemme
                                     ja minne me menemme."

Eli tässä kirjassa liikutaan perimmäisten kysymysten äärellä. Ja se on perin mukavaa!


Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta vedän viivan yli kohdasta 20. kirja, jonka valitsit luettavaksesi pelkästään kannen perusteella.

Kukkahattusetä kiittää ja yrittää hulluilla tai ainakin hullutella elämässään vähän enemmän.

A TASTE OF HONEY

Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
suomentanut Kirsi Ohrankämmen
Basam Books 2014

Elämän Mittainen Lukupiiri sisältää paljon itselleni mieluisia teemoja: lukeminen ja kirjat, äiti ja poika-suhde, New York, kuolema ja sen läheisyys, työ kansainvälisessä avustusjärjestössä ja perhe. Kaikkia näitä aihepiirejä käsitellään myös kirjassa, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Se on myös sujuvasti kirjoitettu ja ilmestyttyään kirja nousi New York Timesin bestseller - listalle. Minä olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en lämmennyt sille alkuunkaan - tai ehkä nyt välipalan verran kuitenkin.

Will Schwalben kirja kertoo tositarinan äidistään, joka saa kuulla sairastavansa parantumatonta haimasyöpää. Rankkojen hoitojen odotushuoneessa äiti ja poika perustavat lukupiirin, jossa aikaa tappaakseen ja laatuaikaa viettääkseen keskustelevat lukemistaan kirjoista. Aina välillä kirja piipahtaa Schwalben perheen arjessa ja yhteisissä juhlissa, joissa hyvin käy selville äidin - Mary Annen - voimien ehtyminen. Schwalbet vaikuttavat pintapuolisesti hyväosaisilta New Yorkereilta. Perheessä on musiikki-agenttia, lääkäriä, kirjakustantajaa ja Harvardin opinahjokin tulee mainittua. Kirjailija raottaa syöpäsairauden lisäksi vain hieman heidän elämänsä kipupisteitä; äiti on ollut paljon poissa kotoa matkustaessaan pakolaisjärjestön asioilla ympäri maailmaa, sekä kirjailija Will että hänen sisarensa ovat homoja, työuupumusta, sosiaalista pakkoa ottaa osaa ystävien juhliin ja ylipäätään kulissien ylläpitämistä. Näistä teemoista lukisin mielelläni lisää, ainakin uteliaisuuttani.

Minusta Elämän Mittainen Lukupiiri on hunajainen ja aivan liian makea "elämänkerta" omaan makuuni. Tulee usein mieleen sokeriset Hollywood - elokuvat, jossa näyttelijät ovat vähän liian kauniita, kommellukset hieman liian humoristisia, lihavat ja rillipäät on siirretty sujuvasti avustajarooleihin, konnat saavat ansaitsemansa, lopussa kiitos seisoo jne. Minulla oli lukiessani jatkuva ristiriita faktan ja fiktion suhteen. Takakannesta luin, että kyseessä on "tositarinaan perustuva teos äidin ja pojan kahdenkeskisestä ajasta kirjojen parissa", mutta sängylläni luin "sadunomaista tarinaa hyvästä ihmisestä, joka lopputekstien aikana häipyy visuaaliseen yön hämyyn".

Eniten minua ärsytti Will Schwalben tapa kuvata äitiään. En luonnollisesti ota kantaa siihen, millainen tämä Mary Anne Schwalbe oikeasti oli, vaan siihen, millainen kuva minulle syntyi hänestä poikansa kirjoittamana. Äiti kuvataan kirjassa kuin uudesti syntynyt Neitsyt Maria. Hän on hyvä, ymmärtäväinen, auttaa pakolaisia, hänellä on paljon ystäviä ja kaikki rakastavat häntä; hän on oikeudenmukainen, sairaudessaankin pyyteetön, reipas, huolehtivainen ja haluttu. Vaikka kuolleista ei saakaan puhua pahaa, niin olisin toivonut Mary Anneen rahtusen enemmän lihaa tämän kauniin kuvan sijaan. En ihan tältä istumalta usko, että tämä esimerkillinen nainen oli täydellisyyden ruumiillistuma. Ainakin hänestä olisi tullut mielenkiintoisempi hahmo, mikäli pinnassa olisi ollut muutamia säröjä. Täydellisyys harvoin on kovin kiinnostavaa.

Toki ymmärrän, että kun lapsi kirjoittaa vanhemmastaan kirjan, niin kultaisen keskitien löytäminen ei ole aina ihan helppoa. Usein tämän tyyppisissä kirjoissa liikutaan ääripäissä, joko annetaan siloiteltu ja madonnamainen kuva tai irstaan inhorealistinen tapausselostus, jossa peruspaha on ruumiillistunut tänne oman vanhemman hahmossa. Ehkä tämänlaisissa elämänkerroissa kustannustoimittajan työ nousee tärkeään rooliin. Ulkopuolisen on helpompi siirtää tunteet syrjään ja katsoa käsikirjoitusta objektiivisemmin. Tuntuu, että Lukupiiriä ei ole kustannustoimitettu lainkaan tai sitten minä vain olen kyyninen paska, joka ei halua uskoa täydelliseen hyvyyteen täällä maan päällä.

Toisaalta me ihmiset kaipaamme satuja. Tarvitsemme arjen yläpuolelle nostattavia kokemuksia -kirjoja, elokuvia-, joissa oma tylsä ja tavallinen elämä jää hetkeksi syrjään ja voi uppoutua valkoisella hiekkarannalla haluamansa henkilön kainaloon. Elokuvat toimivat itselläni paremmin todellisuuspaossani. Niiden kesto n. pari tuntia on passeli aika, ettei rupea nyppimään. Kirjoissa eskapismi alkaa ällöttämään suhteellisen äkkiä ja mikäli tämäkin kirja olisi ollut pelkkää fiktiota, niin tuskinpa olisin siihen tarttunut kuuna päivänä.

Hyvää kirjassa oli muutamat varsin mukavat kirjavinkit, joita äiti-poika-kombo lueskelee kuolemaa odotellessa. Ainakin Ken Follettin Taivaan Pilarit ja Joan Didion Maagisen Ajattelun Aika vaikuttivat kiinnostavilta ja Siilin Eleganssi sekä Irene Némirovskyn Ranskalainen Sarja hyllystä jo löytyvätkin. Eli ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Tällä kirjalla viivaan yli Kirjan Vuosi 2015-lukuhaasteesta kohdan 14. tositapahtumiin pohjautuva kirja.

Kukkahattusetä kiittää ja jatkaa oman elämänsä mittaista lukupiiriä.

SEITSEMÄN VELJESTÄ 2.0

Hirveesti on sivistyksessäni aukkoja, ja varsinkin moni suomalainen kirjallisuuden klassikko on jäänyt -toistaiseksi- lukematta. Siinä vaiheessa, kun yleensä yläaste-kollegani lukivat pakollista Seitsemää Veljestä, niin meikäläisen äidinkielen opettaja keskittyi lähinnä krapulansa paranteluun. Lukiossa meille luettiin ÄÄNEEN Kärpästen Herraa ja kerran muistan tehneeni esitelmän Arto Melleristä. Mellerikin kiinnosti minua enemmän hahmona kuin lyyrikkona. Näillä eväillä sitä on samoiltu kirjallisessa maastossa ja aina on ollut kiinnostavampaa luettavaa tarjolla, joten mm. Sinuhe, Tuntematon Sotilas, Alastalon Salissa ja moni muu ovat jääneet hyllyyn odottamaan aikaa parempaa.

Riina Katajavuori, Wenla Männistö
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014

Päätinkin sitten edetä "perse edellä puuhun" ja lukea ensin päivitetyn version Aleksis Kiven veljessaagasta. Katajavuorelle oli jo kahdeksan vuotta sitten ehdotettu Veljesten uusintaversiota, ja pitkällisen pohdinnan jälkeen kirja ilmestyi viime syksynä. Ja hyvä niin - ajatus klassikon tuomisesta nykypäivään on mun mielestä hauska idea ja vaikka en vertailevaa tutkimusta voikaan tehdä, niin Riina Katajavuori on mielestäni onnistunut kirjoittamaan varsin mainion kirjan ja ilmeisesti onnistunut myös Kiven versioinnissa mallikkaasti. Siitä on oman lukukokemukseni lisäksi hyvinä esimerkkeinä esim. Suomen Kansallisteatteri, jossa kirjaan pohjautuva monologi-esitys saa ensi-iltansa huhtikuussa ja Ylen Radioteatteri, joka tekee syksyllä kirjasta radiokuunnelman. Tilausta siis tuntuu tällaiselle päivitykselle olevan.

Niin kuin kirjan nimestäkin voi päätellä, kirjan päähenkilönä onkin tällä kertaa Wenla Männistö remuavan veljesjoukon sijaan. Wenla on tässä "uustulkinnassa" hemaiseva hempukka, jota kaikki veljekset kilvan halajavat. Oman näkökulmansa kirjaan tuovat myös veljesten syöpään kuollut äiti Alli Jukola, joka pilven reunalta kommentoi poikiensa olemista, Wenlan äiti, kätilö ja yksinhuoltaja Marja Männistö sekä Kajsa Rajamäki, joka kirjassa työskentelee pesijänä Harjun yleisessä saunassa. Näkökulma on siis vahvan feminiininen ja veljesten toilailut näyttäytyvätkin kirjassa monesti näiden naisten silmälasien kautta.

Kirjassa nostetaan esille lukuisia teemoja, jotka ovat varsin ajankohtaisia nykyisessä yhteiskunnassa. Isättömyys ja äidittömyys (monelta eri kantilta; isä on kuollut/ulkomailla/ei tiedä olevansa isä, äiti on kuollut/hylännyt lapsensa), rotukysymykset (kirjassakaan kaikki eivät ole samanvärisiä), haahuilu/tekemättömyys/työttömyys -> rahaongelmat (pikavipit) ja yhteisöllisyys (Kumpulan kyläyhteisö nostetaan esille luomuruokapiireineen ja kyläjuhlineen) ovat tämän kirjan käyttövoimaa, joka näyttäytyy nuorison taustalla. Teoksen ydinjoukko (Wenla kavereineen ja Veljekset ikähaarukassa 17-25v) on parhaassa riiausiässä, joten lienee selvää, että seksistä puhutaan (vähemmän kuitenkin harrastetaan), viinaa juodaan ja musiikki sekä tv-sarjat/elokuvat ovat puheenaiheina ylittämättömiä. Katajavuori on onnistunut vangitsemaan tämän joukon porinat mielestäni perin autenttiseen tyyliin, vaikka kirjailija Prosak-illassa ilmoittikin, että nuorison puhetapa ja -tyyli kumpuaakin enemmän Katajavuoren omasta nuoruudesta kuin salakuuntelusta kolmosen ratikassa.

Wenla Männistössä minua kiinnosti erityisesti ajatus päivittää yli satavuotias teos; ja ymmärrän, miksi kirjailijalta kesti niinkin pitkään saada teos kirjoitettua. On aika uskaliasta käydä sellaisen klassikon kimppuun, josta kaikilla suomalaisilla on jonkunlainen mielipide (vaikka kirja olisikin jäänyt lukematta, niin Wilho Ilmarin elokuvan tai Turkan tv-version moni on kuitenkin nähnyt). Onneksi Katajavuori otti haasteen vastaan, ja ennen kaikkea toi alkuperäisteokseen selvästi oman lisänsä ja tulkintansa ja näkökulmansa.

Kirjan henkilöistä eniten minua inspiroi Simeoni (nykyversiossa Simppa - Alli Jukolan ja afrikkalaisen Tumelon lapsi), sillä lapsuudestani muistan tv-esityksen, jossa Simeonin hallusinaatioita kuvattiin aika pelottavalla tavalla ja samalla tietysti lapsenmieltäni kiehtovasti sekä Kuppari-Kaisa eli saunottaja Kajsa Rajamäki, jolle on elämässään sattunut ja tapahtunut, mutta joka katselee mieluummin eteenpäin kuin jää tuleen makaamaan. Wenla Männistö itse on näin keski-ikäisen miehen näkökulmasta perin osuva kuvaus nuoresta naisesta, joka on juuri herännyt naiseutensa kauneimpaan kukkaan - "seitsentoistavuotisna on neito kauneimmillaan". Tällaisiin Wenloihin törmäilee sekä kuvainnollisesti että ihan konkreettisesti esim. Helsingin kauppakeskuksissa, jossa he liian pienissä vaatteissaan suunnittelevat seuraavaa viikonloppuaan rööki huulessa ja "vittuja" huudellen. He ovat äärimmäisen itsetietoisen oloisia ja valmiina valloittamaan koko maailman, joka on luotu vain heitä varten.

Kirja oli helppoa luettavaa. Huolimatta runsaasta dialogista - kirjassa on paljon näytelmien käsikirjoituksista tuttua tapaa kirjoittaa repliikit ja parenteesit - ja aikamoisesta joukosta henkilöitä, niin teos pysyi hyvin kasassa, eikä kovinkaan montaa kertaa tarvinnut vilkuilla etusivun henkilöluetteloa. Jokaiselle tuntui löytyvän oma ääni, jota lukijankin oli helppo seurata. Ja riekkuvan joukon nykytilanne tulee myös päivitetyksi kirjan lopussa, jolloin saadaan selville kuka sai kenet ja kuka jäi kokonaan ilman. Eli kuinkas sitten kävikään.

Kirjasta tuli hyvä mieli ja sen pariin oli mieluista palata, mutta mitään syvempää muistijälkeä Wenla Männistö ei kuitenkaan jättänyt. Nyt jään innolla odottamaan, millaista jälkeä Mika Myllyaho saa Kansallisteatterissa aikaiseksi ja ehkä se alkuperäinen Seitsemän Veljestäkin saattaa olla lähempänä lukemistaan kuin aikoihin, sillä mulle tuli välillä sellainen olo, että jotkut Katajavuoren jutut olisivat auenneet paremmin, mikäli olisin tiennyt, mistä ne alunperin kumpuavat.

Tämän kirjan myötä Lue Sateenkaari - haasteen ensimmäinen väri (punainen) tulee suoritetuksi.
Ja Kirjan Vuosi 2015 - lukuhaasteesta suoritan Wenlalla kohdat 32. kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini ja 48. kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin minä.

Kukkahattusetä kiittää ja sivelee jälleen kerran Seitsemän Veljestä - kirjan kantta.

NOSTALGIA-TRIPPI

Peter Sandström: Valkea Kuulas
suomentanut Outi Menna
Schildts&Söderströms 2014

" Vanhan valokuvakansion

   mä löysin yllättäen

   sen jo luulin hukanneeni 
   hyllystäin

   hiukan hämmentyneenä sitä

   selailemaan jäin,

   kun nuo vanhat kuvat 

   näin edessäin "

                                Valokuvia
                               Tero Vaara
   



                  





Tästä kirjasta minä tykkäsin - tämä on ihan kymppi! Valkea Kuulas on kuin vanhan kaverin valokuva-albumi, jonka jokaiseen valokuvaan liittyy kiinnostava tarina; ei välttämättä mikään salaliittoja sisältävä seikkailu vaan eletystä elämästä ponnistava arkinen sattumus. Peter Sandström osaa asettavaa sanansa soljuvasti asia yhteyteen ja hän maalaa seepianvärisellä pensselillä keski-ikäisen miehen muistoja kirjankansien väliin. Hieman alakuloinen pohjavire välittyy minulle kirjan sivuilta, sillä päähenkilölläkin on elämää jo enemmän takana kuin edessä. Valkea Kuulas (tai Transparente blanche alkuperäiskielellä) on matka miehen muistoihin, jotka yllättävä paluu vanhalle kotiseudulle herättää tämän mielessä. Vanhat tutut paikat, ihmiset ja tavat asettuvat uusiin raameihin, kun elämä on heittänyt päähenkilön asumaan muualle ja tuttuja voi "kotiinpaluun" jälkeen seurata pienen etäisyyden päästä. Etäisyyttä tuo aika, sitä on kulunut ja Niilissä vettä virrannut...lapsena ja nuorena, kun kotipitäjä oli koko maailma näyttäytyy aikuisena vähän toisesta näkövinkkelistä ja tämän näkökulman kirjailija Sandström tavoittaa lähes runollisella tavalla tässä kirjassa. Kirjaa lukiessa tuntui pyörineen aikakoneessa takaisin omaan lapsuuteen, jolloin kesät olivat aurinkoisia, omenat makeita ja maailman pahuus ei milloinkaan yltänyt kotiraitille.

Kirjassa ei juonen tasolla tapahdu juurikaan mitään - vanha äiti soittaa pojalleen ja pyytää apua. Äiti on omenaviljelyn ohessa tehnyt myös parantajan töitä ja nyt hänen parantajankykyjään tarvitaan hieman kauempana, jonne ei voi matkustaa yksin. Poikaa tarvittaisiin kuskiksi, sillä matkaan äiti haluaa lähteä miehensä eli pojan isän neljäkymmentä vuotta vanhalla Ford Caprilla, joka on seissyt käyttämättömänä tallissa kymmeniä vuosia. Poika saapuu hätiin Pärnusta, jossa tämä runoilla itsensä elättävä hahmo on ollut tilapäistöissä. Vanhaan kotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn saapuessaan Poika osallistuu äitinsä arkeen ja matkaa omissa muistoissaan ensirakkauteen, vanhempiensa suhteeseen, isän siniseen Capriin, naapureihin jne.

Kirjassa Äidillä ja Pojalla ei ole nimiä. Minusta tämä on mainio ratkaisu, sillä päähenkilöiden jäädessä nimeämättä ja jollakin tavalla myös hieman hahmottomiksi, lukijalla on mahdollisuus liittää kirjan tarinaan enemmän henkilökohtaisia muistoja. Itse luin teosta eräänlaisena raamina omille muistoilleni ja omille kokemuksilleni pienen pitäjän poikana. Vaikka kirjan henkilöt eivät vastaakaan omaa kokemusmaailmaani, niin niissä on kuitenkin jotain niin yleisluontoista, että usein lukemiseni keskeytyi omien muistojeni pulpahdellessa tajuntaani - mitä kuuluu ensirakkaudelleni tänään? Vieläkö pitäjän nuoriso kokoontuu paikallisella nakkikioskilla? Missä nyt vedetään ensimmäiset kännit, kun Mäelle on rakennettu rivitaloja?

Äidin ja Pojan lisäksi kirjassa nousee keskiöön Isä, vaikkakin jo aikoja sitten kuollut, ja tämän silmäterä, sininen Ford Capri vm.69, jollaista ei aiemmin ollut niillä konnuilla nähty. Epäkäytännöllisyydestään huolimatta Capri on esteettisen autosuunnittelun kirkkaimpia helmiä ja ooppelien/ladojen/volsujen seassa tämä urheilullinen menijä on varmasti herättänyt 70-luvulla sekä ihailua että kateutta. Nyt auto on lojunut jo vuosikymmeniä käyttämättömänä tallissa, eikä Äiti ole halunnut myydä sitä, vaikka ostajia olisikin ollut tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Parantajareissulle Äiti haluaa lähteä ehdottomasti Caprilla, mutta ensin se tulee laittaa ajettavaan kuntoon. Naapurissa asustelee Marius Järvi (nimeään vaihtanut paikallinen Pelle Peloton), joka kaikenlaisia teknisiä vempeleitä rakentavana ihmisenä tulee remontoimaan auton kuntoon Pojan toimiessa apumiehenä. Ja kyllähän se auto lopulta käyntiin saadaankin...

Kirjan ansiot ovat mielestäni siinä, että se muistuttaa mukavasti omaa historiaani; olemme eläneet samaa aikaa kirjan Pojan kanssa. Kirja resonoi omien muistojeni kanssa ja tämä nostalgia-trippi toi mieleeni asioita, jotka luulin jo unohtaneeni. Peter Sandströmilla (kiitos kääntäjä Outi Menna!) on myös kyky tavoittaa erityisessä jotakin niin yleispätevää, että luulenpa jokaisen lukijan löytävän tämän kirjan lehdiltä oman nuoruutensa. Ah ja voih, miten friskaava kokemus tämä Sandströmin ensimmäinen suomennettu romaani oli!

Hoitelin tällä kirjalla Kirjan Vuoden 2015-lukuhaasteen kohdan 1. Kirja kirjailijalta, jonka teoksia en ole aiemmin lukenut.

Kukkahattusetä kiittää ja lähtee ostamaan omenoita.

READING THE RAINBOW

Omppu/Reader, why did I marry him?-blogista on kehitellyt oivan lukuhaasteen tälle vuodelle. Reading the Rainbow-haasteessa sananmukaisesti luetaan sateenkaaren värit. Valitaan seitsemän kirjaa, joiden väritys mukailee sateenkaaren sävyjä ja luetaan haastekirjat myös siinä järjestyksessä eli punainen-oranssi-keltainen-vihreä-vaalean sininen-tummemman sininen-violetti. Haasteeseen on aikaa koko vuosi 2015.

Minulle tämä haaste passaa mukavasti, sillä tämän avulla yritän myös madaltaa oman kirjahyllyni lukemattomien kirjojen pinoa. Ja koska aikaa on ruhtinaalliset 12 kuukautta, niin uskonpa, että tästä seitsikosta selviän jouluun mennessä.

Minä valitsin jo oman sateenkaareni, osaksi muistutukseksi itselleni tästä haasteesta ja osaksi siksi, että oli ihan vaan kivaa tutkia omaa hyllyä välillä tästä värillisestä näkökulmasta. Punaisia, keltaisia ja tummemman sinisiä kirjoja oli ihan valittavaksi asti, mutta oranssia ja vihreää löysin vaan nämä haasteessa mukana olevat teokset. 

Haasteessa mukana olevat kirjat ovat:

PUNAINEN 

Riina Katajavuoren paljon kehuttu Wenla Männistö - ostin kirjan joulun alla kirjadivarista ja tuskin maltan odottaa tämän kirjan lukemista; hieman tässä hämää se, että kuinka paljon pitäisi olla selvillä A. Kiven Seitsemästä Veljeksestä? Tuo klassikko on nimittäin vielä lukematta :(          

ORANSSI  

Joel Haahtelan Naiset Katsovat Vastavaloon - kirja on löytö Kierrätyskeskuksesta ja olen pitänyt Haahtelan Katoamispisteestä ja Lumipäiväkirjasta (ne kyllä vaativat ihan tietynlaista mielentilaa), joten eiköhän tämäkin tule luetuksi             

KELTAINEN            

Härkösen kolumnikokoelma Kauhun Tasapaino ja Muita Kirjoituksia on niin ikään hamstrattu Kierrätyskeskuksesta. Tykkään hänen sujuvasta kynästään ja hieman nyrjähtäneestä tavastaan katsella tätä ihmiseloa

                             

VIHREÄ  

Maria Peuran Vedenaliset jännittää mua kaikkein eniten; pelkään kirjailijan olevan itselleni liian fiksu ja ymmärrykseni ei ehkä riitä tästä teoksesta nauttimiseen. Kirja lähti matkaani Helsingin Kirjamessuilta, kun halvalla sain!            

VAALEAN SININEN 

Anna-Kaari Hakkaraisen kirjaa Purkaus kehuttiin jossakin blogissa (ehkä useammassakin) ja hankin sen ihan uteliaisuudestani. Takakansi lupaa "kuulasta balladia jäätiköltä" ja Islantiin olisi mukava matkustaa - jospa nyt ensin nojatuolilla.  

TUMMAN SININEN 

Jo tovin on hyllyssäni lukemistaan odottanut Mikael Niemen Veden Viemää -  en ole aikaisemmin lukenut häneltä mitään, mutta Niemi on kiinnostanut jo Vittulanjänkältä asti.

                             

VIOLETTI               

Haaste on hyvä päättää Antti Heikkisen "bestselleriin" Risainen Elämä. Voin rehellisesti myöntää, että olen mainonnan uhri. Kirjamessuilla Siltala-kustantamon osasto oli niin houkutteleva, että sieltä oli ihan pakko ostaa jotakin. Ja kyllähän Juice kuuluu ellei ihan yleissivistykseen, niin suomalaisen populaarikulttuurin vankkaan kärkikastiin kuitenkin, että olisihan sieltä osastolta voinut huonomminkin valita.

                             

Saapa nähdä, millaiseen kulta-aarteeseen tämä haaste päättyy. 

Kukkahattusetä kiittää ja ryhtyy tuumasta toimeen.

                             

AJATTELEMISEN AIHEITA

                                                                                                                                     

 
Kirjastosta nappasin mukaani pari vähän erilaista teosta, joihin yleensä tulee tartuttua. Kaiken fiktiivisen tarinoinnin vastapainoksi on mukavaa silloin tällöin lukea myös jotakin hieman vakavampaa, ja samalla yrittää avartaa omaa maailmankatsomustaan. Nämä kaksi kirjaa ovat keskenään hauskalla tavalla erilaisia - siinä missä Satu Rommi katsoo kirjassaan ulospäin, Kaakkois-Aasian aurinkorantojen taakse, niin Anu Silfverberg suuntaa lukijan katseen omaan sisimpään, omiin mielipiteisiin ja tunteisiin.

Anu Silfverbergin Luonto Pakastimessa on esseekokoelma, joka tarttui matkaani siksi, että kaverini suosittelivat tätä kirjaa. Halusin lukea jotakin kasvissyönnistä (näin vegaanihaasteen alla) ja olin aikaisemmin lukenut satunnaisesti joitakin Silfverbergin kolumneja. Minulle oli jäänyt hänestä mielikuva, että hänellä on ainakin sana hallussaan.

Ja totisesti...sen lisäksi, että Silfverberg kirjoittaa sujuvasti, niin hänellä on kyky nähdä vakavienkin asioiden hauskat puolet. Aika harvoin lukiessani nauran ääneen, mutta tämän kirjan äärellä sitä tapahtui muutamia kertoja. Kirja sisältää esimerkiksi hulppean listan asioista, jotka saattavat "suomalaisen äijän" pois tolaltaan - mm. vaaleanpunainen väri, makeat drinkit, liian monet kengät, tamponien osto tai liian pienet lemmikkieläimet.

Kirjan esseet on jaettu seitsemän otsikon alle (eläin, ihminen, koti, nainen, työ, Jumala ja kuolema) ja itseäni eniten puhuttelivat nuo ensimmäiset neljä. Niissä kirjoittaja onnistuu mielestäni hienosti tiivistämään suomalaisuutta ja Suomea, ja miten siitä voisi oikeasti tehdä lottovoittajien maan. Mitä me kaikki voisimme tehdä hieman toisin, että meillä kaikilla olisi himpun verran mukavampaa. Silfverberg ei kuitenkaan saarnaa, eikä anna meille ohjeita ns. hyvästä elämästä, vaan siirtää vastuun lukijalleen. Haluammeko hyväksyä esim. naisten alipalkkauksen tai eläinten tehotuotannon? Ja haluammeko tehdä asioille jotakin? Ei meistä kaikista ole marssimaan mielenosoituksissa ja kaikille vegaaninen ruokavaliokaan ei sovi, mutta omilla -pienilläkin- valinnoillamme voimme vaikuttaa - eikä sitä elefanttia tarvitse tälläkään kertaa syödä yhtenä suupalana.

Varsinkin kirjan viimeiset kaksi aihekokonaisuutta eivät puhutelleet minua enää samalla tavalla kuin kirjan alkupuoli. Ensinnäkin olen asioista eri mieltä (Silfverberg on ateisti, itse en ole - mutta selvennykseksi, en ole loukkaantunut Jumalan puolesta) ja kirjoitukset vaikuttivat minusta jankkaavilta sanakikkailuilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne viimeisetkin luvut ovat tarpeellisia herättämään lukijassa omakohtaista tutkiskelua noinkin abstrakteista aiheista. Jumala ja kuolema tuntuvat myös aiheina olevan jonkinlaisia tabuja nyky-Suomessa; yritäpä virittää keskustelua ao. aiheiden ympäriltä, niin äkkiä porukassa vallitsee suhteellisen kiusaantunut ilmapiiri.

Kokonaisuutena Luonto Pakastimessa oli ajatuksia herättävä teos. Kyllä minä ainakin tunsin piston omassa lihassani ja sain hieman rohkeutta katsoa myös omaan peiliini - vika ei aina ole muissa, vaan meistä jokainen voi aloittaa vallankumouksen.

Satu Rommin Teetä ja Temppeleitä; matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodzasta avaa ikkunoita Kaakkois-Aasiaan ja siihen toisenlaiseen todellisuuteen, joka levittäytyy kookosdrinksujen, loputtomien hiekkarantojen ja eksoottisten ruokaelämysten toiselle puolelle. Rommi, joka viettää suuren osan vuodestaan noilla seuduilla, on tehnyt lukuisia haastatteluja kirjaa varten, joiden "avulla päästään tutustumaan konfliktien rampauttaman maailmankolkan asukkaisiin, alueella elämisen reunaehtoihin ja irvokkaisiin turisti-ilmiöihin". (lainaus kirjan takakannesta)

Olen itse lähdössä helmikuussa Aasiaan hieman pidemmäksi aikaa ja kirja kiinnosti tästä syystä. Kaikkihan me olemme tietoisia siitä, että lentokoneet saastuttavat tätä maapalloamme ja "sweatshopeissa" valmistettuja tuotteita ei kannattaisi suosia, mutta itseäni kiinnostaa enemmänkin tuo "vastuullinen matkailu". Miten itse voisin matkailla vastuullisesti? Mitä tulisi suosia ja mitä karttaa? Minkälaisia valintoja minun tulisi matkani aikana tehdä, että se aiheuttaisi mahdollisimman vähän haittoja paikallisesti? Eli kärjistetysti, minne kannan rahani reissullani.

Rommi toimii itse varsin oivana esimerkkinä tästä eco-friendly turismista. Suosimalla paikallista ylikansallisten ketjujen sijaan, valitsemalla hieman hitaampaa kuin nopeaa ja tehokasta sekä ottamalla selvää ja itseajattelemalla kuin valmiiksi pureskeltuja totuuksia hyväksymällä sisältävät pähkinänkuoressa ainakin vastuullisemman matkailun idean.

Vaikka en itse ihan noilla seuduilla tule liikkumaankaan, niin minusta kiinnostavinta antia kirjassa oli Burmaan "tutustuminen". Aung San Suu Kyita lukuunottamatta en maasta tiennyt juurikaan mitään. Rajat eivät ole vielä olleet auki kovinkaan pitkään (itsekin kerran 90-luvulla Bangkokissa viisumi-hylsyn saaneena) ja turistivirroista huolimatta maan virallinen kuva on hieman toisenlainen kuin todellisuus. Matkailijoiden liikkumista rajoitetaan ja maan etniset vähemmistöt on vaiennettu. Jo pelkästään maan nimestä on kahdenlaista näkemystä. Rommi käyttää ns. vanhaa nimeä Burma, sillä kaikki eivät ole tyytyväisiä poliittisen eliitin käyttämään viralliseen nimeen Myanmar. Rommin lisäksi erityisesti ihmisoikeusaktivistit sekä poliittinen oppositio tukeutuvat maan vanhaan nimeen. 

Rommi tuo kirjassaan esille ajankohtaisten ongelmien lisäksi myös hienolla tavalla maiden värikkään historian, rikkaan kulttuurin ja luonnon kauneuden sekä ennen muuta paikallisten ihmisten ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden. Me voisimme vastavuoroisesti yrittää ymmärtää mahdollisuuttamme vaikuttaa matkakohteessa asukkaiden elämään tekemillämme eettisillä valinnoilla. Minä ainakin haluan yrittää...

Kukkahattusetä kiittää ja toivottaa Bon Voyage kaikille reissuun lähteville.

KIRJAN VUODEN 2015 LUKUHAASTE

Toisinaan, kun kirjahammasta kolottaa, niin seisoskelee hyllykön edessä, eikä osaa valita juuri sitä oikeaa opusta siihen hetkeen sopivaksi. "Väärän valinnan" sattuessa kohdalle särky vaan pahenee, eikä mikään lievitä sitä jomotusta. Nappivalinta taas toimii särkylääkkeen tavoin ja huikea/surullinen/iloinen/kekseliäs/naurettava/ahdistava/mielenkiintoinen tarina tempaisee mukaansa aivan toisenlaiseen todellisuuteen, jotta hengennälkä tulee tyydytetyksi.

Helpottaakseni kirjavalintaani ja tehdäkseni kunniaa sekä Kirjan vuodelle 2015, että suomalaiselle kirjastokulttuurille, haluan osallistua helmet.fi-sivustolla olevaan lukuhaasteeseen. Lista on kiinnostavan pitkä ja monipuolinen, että uskoisin noiden aihepiirien tiimoilta löytäväni luettavaa aina epätietoisuuden iskiessä. Ja haastetta luovat erityisesti kohdat 16 (omani ja äitini kirjamaut eivät vaan kohtaa), 18/25 (YLI 100 vuotta vanha ja oma syntymävuosi OMG, tykkäilen ihan 2000-luvulla kirjoitetuista kirjoista) ja 40 (sci-fi ja kaikki siihen viittaava saa lähinnä avaruuspukuni hikoamaan), mutta eihän haaste olisi haaste ilman haastetta eli joulukuussa nähdään, miten äijän kävi.

Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
2. Kirja, josta on tehty elokuva
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon 
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja 
28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani 
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa 
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani 
45. Kirja, joka pelottaa sinua 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 
47. Hauska kirja 
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari 
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Kukkahattusetä kiittää suomalaista kirjastopalvelua ja kaikkia heitä, jotka työskentelevät sen parissa.

KAIKKI TUNTUI VAIN PASKALTA

" Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia 13-vuotiaasta saakka. Aloin olla niin väsynyt, että halusin vain sen loppuvan. Minulla oli pysyvä ahdistus- ja masennustila. Kaikki tuntui  vain paskalta."

( Nainen, 20 )

Itsemurhat ovat Suomessa karmeaa todellisuutta. Ne ovat nuorten keskeisin kuolemansyy. Nuoret, joiden ei ylipäänsä tulisi kuolla mitenkään, tekevät itsemurhia vuosittain kymmeniä. Vuonna 2011 heräsi viimeiseen aamuunsa 45 lasta ja nuorta ikäluokassa 10-19v ja jos otetaan huomioon myös nuoret aikuiset (alle 24v), niin luku on jo 118 (www.surunauha.net). Itsemurhayrityksiä on vielä huomattavasti enemmän - Surunauha ry:n mukaan jopa 10-kertainen määrä. Tämä huolestuttaa...

" Onhan niitä, itsetuhoisia ajatuksia, ollut. Kyllä niitä on ollut aina. "

( Nainen, 22 )

Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten pahoinvointiin on lukuisia syitä. Mielenterveysongelmat, päihteet, huonot suhteet vanhempiin, ystävien ja kavereiden puute, kiusaaminen, insesti tai elämän kriisitilanteet (esim. tyttö-tai poikaystävä jättää, läheisen ihmisen menetys, muutto) saattavat laukaista itsetuhoisen käyttäytymisen. Siinä missä joku toinen voi kompuroituaan nousta jaloilleen "yhtä kokemusta rikkaampana"(myönnän, suhteellisen banaali ilmaus tässä yhteydessä), niin jollekin toiselle se voi olla se viimeinen niitti, jonka jälkeen elämän jatkaminen on mahdotonta.

" Olin koulukiusattu koko ala-asteen ajan, en vieläkään oikein tiedä miksi minua kiusattiin. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin viillellä itseäni, ja viiltely on edelleen kuvioissa, vaikkei sitä  ole enää niin paljon kuin silloin joskus. Olen pyrkinyt vähentämään sitä. "

( Nainen, 17 )

Aika harva meistä onnistuu selviytymään ypöyksin elämää mullistavista kriiseistä. Usein tukena ovat läheiset (vanhemmat, sisarukset, ystävät), jotka auttavat seuraavaan päivään, mutta läheskään aina vierellä ei ole ketään, joka voisi auttaa avuntarvitsijaa. Ja huolestuneena seuraan minäkin yhteiskuntamme leikkauksia, joissa napsitaan määrärahoja sieltä, mistä ei nousta barrikadeille puolustamaan omia oikeuksiaan. Hyvä, jos jaksetaan elää ja hengittää. 

" ...kun on etäiset välit (vanhempiin), niin en voi olla oma itseni edes kotona tai silloin kun on muitakin sukulaisia tai ihmisiä jossain lähellä. Silloin puen maskin ja olen ihan kuin mitään ei olisi sattunut. Olen pirteä, iloinen ja positiivinen. "

( Nainen, 17 )

Terhi Rannela on kirjoittanut tärkeän teoksen, jossa käsitellään nuoren itsemurhayritystä. Kirjan tapahtumat alkavat toipumisjaksosta, jossa päähenkilö -Maria- on selviytynyt lääkkeiden yliannostuksesta. Päiväkirjanomaisesti etenevässä kirjassa Maria käsittelee omaa elämäänsä, kavereitaan, poikaystäviään, suhdettaan vanhempiinsa ja etenkin kirjoitusharrastustaan. Tuskin muistan omaa nuoruuttani, mutta sen vähän, jonka onnistun mieleni perukoilta kaivamaan, niin Marian elämä vaikuttaa päällisin puolin suhteellisen normaalilta teini-ikäisen hormonimyrskyiseltä elämäntieltä. Ja uskoakseni siinä on myös kirjan vahvuus.

Läpi Yön - teokseen on helppo samaistua. Jokainen meistä on ollut joskus nuori ja elämä ei aina kohtele meitä tasapuolisesti. Rannela onnistuu kirjassaan huikean hyvin pääsemään päähenkilön nahkoihin (jopa niin, että useinkin luulee lukevansa jonkin sortin omaelämäkertaa) ja selvittämään syitä Marian epätoivoiseen tekoon. Niinkuin usein itsemurhayritysten jälkeen kuulee sanottavan, niin minäkin näen Marian teon eräänlaisena hätähuutona - nyt ei ole kaikki hyvin. Elämä antaa liian paljon kannettavakseni, enkä selviä siitä taakasta yksin. Marialle tärkeä päiväkirja (ja kirjoittaminen ennen kaikkea) toimittaa yhdenlaista terapeutin virkaa, jolle voi uskoa syvimmät salaisuudet ja jonka seurassa ei tarvitse päteä tai miellyttää. Päiväkirja ja haave tulevaisuudesta julkaisevana kirjailijana ovat -näin ammattitaitoisen keittiöpsykologin näkökulmasta- varmasti niitä hoitavia elementtejä, jotka auttavat Mariaa jaksamaan  eteenpäin.

Muutama asia kirjassa jäi meikäläistä askarruttamaan. Ainakin stereotyyppisesti kaikenlaiset taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, näyttelijät, säveltäjät...) ovat keskimääräistä enemmän psyykkisesti epävakaita kuin ns. tavallisissa ammateissa työskentelevät. Minulla ei ole tästä mitään tilastollista faktaa, mutta ainakin "arkikielessä" näin kuulee väitettävän. Tässä mielessä Rannelan kirja tukee tätä ajatusta, että ollakseen taiteilija, sinun tuleekin kärsiä syvemmin ja velloa elämän pohjamudissa. Vai onko kenties niin, että vellovat mudat tekevät sinusta taiteilijan?

Kirjan päähenkilö Maria vaikuttaa keskiverto-teiniä aika paljon kypsemmältä hahmolta. Ainakaan minulta ei olisi murrosikäni angsteissa syntynyt noin syvällistä tekstiä, mikä kuultaa tämän kirjan sivuilta. Mutta minähän en miehenä luonnollisesti pysty asettumaan nuoren naisen pään sisälle ja eikö erot sukupuolien välillä ole aikamoiset nimenomaan teini-iässä? Siinä missä tytöt miettivät maailman epäoikeudenmukaisuutta, pojat jännittävät seuraavan lätkämatsin tulosta.

Rannelan kirja on ehdottoman tärkeä kuvaus nuoren ihmisen tunnoista, mielenkiintoinen oman aikansa kuvaus ja yksi näkökulma vaativaan aiheeseen. Kirjaa voisi suositella kaikille nuorille, nuorille aikuisille ja nuorten parissa työskenteleville. Ja enpä malta olla lisäämättä, että olisi huikean kiinnostavaa lukea pojan kirjoittama kirja samasta aiheesta. Kirja on - kuten teoksen alaotsikkokin kertoo - "tarina unelmasta, jonka toteuttaminen pelasti yhden tytön elämän".


(Tekstilainaukset kirjasta Kourallinen Tabuja, Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen; Atena Kustannus Oy, 2014)

Kukkahattusetä kiittää ja toivoo lisää määrärahoja nuorten mielenterveystyöhön.

  

50 MILJOONAA KÄRPÄSTÄ EI VOI OLLA VÄÄRÄSSÄ

Kuulee usein sanottavan, että "elämä on aivan liian lyhyt huonoille kirjoille". Ehkä niinkin, mutta mun mielestä myös huonoista kirjoista voi oppia, ainakin tietysti sen, minkälaisista kirjoista ei ainakaan pidä. Puolustelen edellistä kantaani tietysti siksi, että mun on hirveän hankalaa jättää kirjaa kesken. Luen kirjat yleensä loppuun, vaikka sitten itseni kyseiseen aktiin pakottamalla. Onhan se aikamoista "hauki on kala"-mantran toistoa, mutta jokaisella meistä kai on omat neuroosimme. Koska kuitenkin olen lukenut myös vuonna 2014 joitakin mielestäni kehnoja kirjoja, niin haluanpa niistäkin merkin jättää tänne blogimaailmaan eli

huonot kirjat TOP 5 mielestäni vuonna 2014:

* Hellevi Salmisen Hello, I love you (no en todellakaan ole nuorisokirjan kohdeyleisöä ja vaikka kirja tärkeästä asiasta puhuukin, niin ei ihan mun kakkupala; mutta olen ollut ja olen edelleenkin Hellevi Salminen-fani)
* Marja Björkin Poika (aihe kiinnosti kyllä, mutta kirja ei vaan napannut)
* Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (itselleni karvas pettymys, kun oon tykännyt kaikesta aikasemmasta, mitä Väisänen on kirjoittanut)
* Jessica Sunin Hoito (kirjassa oli hetkensä, mutta kokonaisuus vaikutti teennäiseltä ja harrastajamaiselta)
* Niina Hakalahden Sydänystävä (en varmasti ole tämänkään kirjan kohdeyleisöä, enkä kyllä haluaisikaan)

No, mitäpä meikäläinen näistä kirjoista oppi? Ainakin sen, että en ole enää nuori (tuo nyt ei varsinaisesti ollut mikään uusi tieto ihmiselle, joka on enemmän 50v- kuin 40v+), en myöskään nainen (ehkä himpun verran yllättävämpi tieto kuin tuo nuoruushomma), saatan omata joitakin narsistisia piirteitä, kun Hoito herätti niin paljon vastenmielisyyttä ja en koskaan aio maalata alttaritaulua, koska se on niin haastavaa miellyttää koko kirkkokansaa.

Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja suuntaa katseensa kohti parempaa kirjallisuutta.

SUOMI 10 - RUOTSI 6 - MUU MAAILMA 4

Pyrin lukemaan monenlaista kirjallisuutta, mutta nimenomaan PYRIN; totuus on usein hyvinkin toisenlainen. Olen aikojen saatossa huomannut, että suomalainen nykykirjallisuus on sittenkin kaikkein lähimpänä omaa makuani - ja mitä realistisempaa, sen parempi. En innostu juurikaan kirjoista, joissa liikutaan avaruudessa, tulevaisuudessa, unimaailmassa tai "rajan toisella puolella". Kirjasivistystäni yllä pitääkseni "pakotan" itseni kuitenkin silloin tällöin liikkumaan myös mukavuusalueeni ulkopuolella ja yllätyksekseni olen sieltäkin löytänyt aika mukavia opuksia.

Kirjahistoriani on aika vaihteleva; nuorempana luin suhteellisen paljon, opiskeluaikani kului lähinnä teatterin tekemisen parissa ja jonkin verran tenttikirjoja lukien. Parin viimeisen vuoden aikana olen jälleen löytänyt itseni yhä useammin liimautuneena kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Tosin paljon on vielä lukematta ihan klassikkojakin, joten Sinuhe, Tuntematon Sotilas, Täällä Pohjantähden Alla ja useampi Finlandia-voittajakin odottelee edelleen sitä kuuluisaa "parempaa aikaa" puhumattakaan lukuisista ulkomaisista klassikkoeepoksista.

Tällään tähän vähän lukemisiani vuodelta 2014. Luin yhteensä 69 kirjaa, jota pidän itse ihan kohtuullisena saavutuksena. Tuohon kuusysiin mahtuu muutamia todellisia helmiä, jokunen totaalinen pettymys ja jotta saadaan Gaussin käyrä mahdollisimman täydelliseksi, niin aika paljon sellaista keskinkertaista tuotosta, joka ei ole kovin hyvää, mutta ei ihan paskaakaan.

Viime vuoden ehdotonta kotimaista kärkikaartia lukemistani olivat

* Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (tietysti!)

* Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (kiinnostava aihe)

* Rosa Liksomin Väliaikainen (Liksom - forever and ever)

* Antti Holman Järjestäjä (harvoin nauran ääneen lukemalleni)

* Joel Haahtelan Katoamispiste sekä Lumipäiväkirja (yllätyksekseni tykkäsin
   näiden kirjojen pysähtyneestä tunnelmasta)

* Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset (kirjan lukemisen jälkeen tunsin itseni
   hivenen sivistyneemmäksi)

* Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (kirjottaako Tamminen minusta?)

* Helmi Kekkosen Valinta (kaunista kieltä alusta loppuun)

* Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen (varsinainen page-turner!)

Ruotsalaista kirjallisuutta en aktiivisesti seuraa, mutta mahtavan mediarummutuksen seurauksena minäkin tartuin näihin kahteen romaani-trilogiaan ja pidin kummastakin kovasti eli

* Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia 

ja

* Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (1.Rakkaus, 2.Sairaus, 3.Kuolema)

Muiden maiden kirjallisuudesta tykästyin mahdottomasti

* John Steinbeckin Hiiriä ja Ihmisiä-teokseen

* Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

* Grace Coddingtonin muistelmaopukseen Elämäni muodin maailmassa

ja

* Jason Lewiksen matkakirjaan Tummat vedet / Lihasvoimin maailman ympäri

Tällainen oli kirjavuoteni 2014 mielestäni parhaiden teoksien osalta ja vuosi 2015 tuo toivottavasti tullessaan paljon hyviä uutuuskirjoja, joitakin klassikoita ja kirjahyllyssäni odottavien noin sadan lukemattoman kirjan siirtymistä ainakin jossakin määrin luettujen joukkoon.

Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja toivottaa kaikille mahottoman mukavaa Uutta Vuotta 2015!

MINÄ KANS!

Todellakin...pari vuotta kirjablogeja ahkerasti seuranneena oon tullut siihen tulokseen, että MINÄ KANS haluan perustaa oman kirjablogin. Kaipa tämä HALU perustuu aika pitkälle siihen, että mielestäni minulla on jotain uutta ja erilaista annettavaa tänne Blogistaniaan. Ja kaipa koen sen niin merkitykselliseksi, että teen näistä kirjoituksistani julkisia ja asetan näin itseni alttiiksi kaikenlaiselle arvostelulle.

Yksi TODELLINEN syy oman kirjablogin perustamiseen on vahva naisedustus täällä kirjaBLOGISTANIASSA (unohtamatta kuitenkaan muutamia varsin ansiokkaita miesbloggaajia). Vaikka en missään nimessä ole sovinisti, enkä noin muutenkaan voi itseäni tituleerata varsinaiseksi alfa-urokseksi, niin olen kuitenkin itse kaivannut myös "miehistä" näkökulmaa blogiteksteihin. Mitä se "miehinen näkökulma" sitten on? Siihen minulla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta ja toivon, että tämän blogin myötä voin ainakin yrittää haarukoida jonkunlaista vastausta tuohon kysymykseen. Ja vastaus voi tietysti olla myöskin se, ettei kirjat ja kirjallisuus kaipaa mitään sukupuoleen sidottua näkökulmaa.

Toisin sanoen pidän erityisenä haasteenani löytää se OMA ÄÄNI, jonka kautta blogi hengittää ja ansaitsee olemassa olonsa. Uskon, että useista mahtavista kirjablogeista huolimatta (ihan käytännön syistä en lähde Teitä tässä luettelemaan, koska aivan takuuvarmasti unohtaisin jonkun ja se harmittaisi itseäni myöhemmin) blogosfäärissä on vielä tilaa, mikäli blogilla on jotain omanlaistaan sanottavaa ja kykyä löytää kiinnostavia näkökulmia meitä kaikkia niin innostavaan ja inspiroivaan kirjamaailmaan. Mitalin toinen puoli on luonnollisesti se, että mikäli omaa ääntä ei löydy, niin tämäkin blogi kuolee omaan tylsyyteensä.

Blogin nimestä haluan lähettää erikoiskiitokset Tuula-Liina Varikselle, joka käsittääkseni ensimmäisenä julkisesti käytti termiä MUTUHUTTUA. Ja määrittelikin tuon termin niin napakasti, että siitähän minä vallan riemastuin ja ihan motoksi asti tämän sanakyhäelmän  nappasin. Toivottavasti minä pystyn tuottamaan tavaraa tänne blogiini paljon ja laadusta en kyllä lähde lupailemaan mitään, todennäköisesti vähän niin ja näin; mielipiteitä kuuluu jokaisella bloggaajalla ollakin ja asiantuntemuksestahan loppujen lopuksi päättävät lukijat.

Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja toivottaa KAIKKI lukijat tervetulleeksi MUTUHUTTUUN!