Kirjastosta nappasin mukaani pari vähän erilaista teosta, joihin yleensä tulee tartuttua. Kaiken fiktiivisen tarinoinnin vastapainoksi on mukavaa silloin tällöin lukea myös jotakin hieman vakavampaa, ja samalla yrittää avartaa omaa maailmankatsomustaan. Nämä kaksi kirjaa ovat keskenään hauskalla tavalla erilaisia - siinä missä Satu Rommi katsoo kirjassaan ulospäin, Kaakkois-Aasian aurinkorantojen taakse, niin Anu Silfverberg suuntaa lukijan katseen omaan sisimpään, omiin mielipiteisiin ja tunteisiin.
Ja totisesti...sen lisäksi, että Silfverberg kirjoittaa sujuvasti, niin hänellä on kyky nähdä vakavienkin asioiden hauskat puolet. Aika harvoin lukiessani nauran ääneen, mutta tämän kirjan äärellä sitä tapahtui muutamia kertoja. Kirja sisältää esimerkiksi hulppean listan asioista, jotka saattavat "suomalaisen äijän" pois tolaltaan - mm. vaaleanpunainen väri, makeat drinkit, liian monet kengät, tamponien osto tai liian pienet lemmikkieläimet.
Kirjan esseet on jaettu seitsemän otsikon alle (eläin, ihminen, koti, nainen, työ, Jumala ja kuolema) ja itseäni eniten puhuttelivat nuo ensimmäiset neljä. Niissä kirjoittaja onnistuu mielestäni hienosti tiivistämään suomalaisuutta ja Suomea, ja miten siitä voisi oikeasti tehdä lottovoittajien maan. Mitä me kaikki voisimme tehdä hieman toisin, että meillä kaikilla olisi himpun verran mukavampaa. Silfverberg ei kuitenkaan saarnaa, eikä anna meille ohjeita ns. hyvästä elämästä, vaan siirtää vastuun lukijalleen. Haluammeko hyväksyä esim. naisten alipalkkauksen tai eläinten tehotuotannon? Ja haluammeko tehdä asioille jotakin? Ei meistä kaikista ole marssimaan mielenosoituksissa ja kaikille vegaaninen ruokavaliokaan ei sovi, mutta omilla -pienilläkin- valinnoillamme voimme vaikuttaa - eikä sitä elefanttia tarvitse tälläkään kertaa syödä yhtenä suupalana.
Varsinkin kirjan viimeiset kaksi aihekokonaisuutta eivät puhutelleet minua enää samalla tavalla kuin kirjan alkupuoli. Ensinnäkin olen asioista eri mieltä (Silfverberg on ateisti, itse en ole - mutta selvennykseksi, en ole loukkaantunut Jumalan puolesta) ja kirjoitukset vaikuttivat minusta jankkaavilta sanakikkailuilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne viimeisetkin luvut ovat tarpeellisia herättämään lukijassa omakohtaista tutkiskelua noinkin abstrakteista aiheista. Jumala ja kuolema tuntuvat myös aiheina olevan jonkinlaisia tabuja nyky-Suomessa; yritäpä virittää keskustelua ao. aiheiden ympäriltä, niin äkkiä porukassa vallitsee suhteellisen kiusaantunut ilmapiiri.
Kokonaisuutena Luonto Pakastimessa oli ajatuksia herättävä teos. Kyllä minä ainakin tunsin piston omassa lihassani ja sain hieman rohkeutta katsoa myös omaan peiliini - vika ei aina ole muissa, vaan meistä jokainen voi aloittaa vallankumouksen.
Satu Rommin Teetä ja Temppeleitä; matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodzasta avaa ikkunoita Kaakkois-Aasiaan ja siihen toisenlaiseen todellisuuteen, joka levittäytyy kookosdrinksujen, loputtomien hiekkarantojen ja eksoottisten ruokaelämysten toiselle puolelle. Rommi, joka viettää suuren osan vuodestaan noilla seuduilla, on tehnyt lukuisia haastatteluja kirjaa varten, joiden "avulla päästään tutustumaan konfliktien rampauttaman maailmankolkan asukkaisiin, alueella elämisen reunaehtoihin ja irvokkaisiin turisti-ilmiöihin". (lainaus kirjan takakannesta)
Olen itse lähdössä helmikuussa Aasiaan hieman pidemmäksi aikaa ja kirja kiinnosti tästä syystä. Kaikkihan me olemme tietoisia siitä, että lentokoneet saastuttavat tätä maapalloamme ja "sweatshopeissa" valmistettuja tuotteita ei kannattaisi suosia, mutta itseäni kiinnostaa enemmänkin tuo "vastuullinen matkailu". Miten itse voisin matkailla vastuullisesti? Mitä tulisi suosia ja mitä karttaa? Minkälaisia valintoja minun tulisi matkani aikana tehdä, että se aiheuttaisi mahdollisimman vähän haittoja paikallisesti? Eli kärjistetysti, minne kannan rahani reissullani.
Rommi toimii itse varsin oivana esimerkkinä tästä eco-friendly turismista. Suosimalla paikallista ylikansallisten ketjujen sijaan, valitsemalla hieman hitaampaa kuin nopeaa ja tehokasta sekä ottamalla selvää ja itseajattelemalla kuin valmiiksi pureskeltuja totuuksia hyväksymällä sisältävät pähkinänkuoressa ainakin vastuullisemman matkailun idean.
Vaikka en itse ihan noilla seuduilla tule liikkumaankaan, niin minusta kiinnostavinta antia kirjassa oli Burmaan "tutustuminen". Aung San Suu Kyita lukuunottamatta en maasta tiennyt juurikaan mitään. Rajat eivät ole vielä olleet auki kovinkaan pitkään (itsekin kerran 90-luvulla Bangkokissa viisumi-hylsyn saaneena) ja turistivirroista huolimatta maan virallinen kuva on hieman toisenlainen kuin todellisuus. Matkailijoiden liikkumista rajoitetaan ja maan etniset vähemmistöt on vaiennettu. Jo pelkästään maan nimestä on kahdenlaista näkemystä. Rommi käyttää ns. vanhaa nimeä Burma, sillä kaikki eivät ole tyytyväisiä poliittisen eliitin käyttämään viralliseen nimeen Myanmar. Rommin lisäksi erityisesti ihmisoikeusaktivistit sekä poliittinen oppositio tukeutuvat maan vanhaan nimeen.
Rommi tuo kirjassaan esille ajankohtaisten ongelmien lisäksi myös hienolla tavalla maiden värikkään historian, rikkaan kulttuurin ja luonnon kauneuden sekä ennen muuta paikallisten ihmisten ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden. Me voisimme vastavuoroisesti yrittää ymmärtää mahdollisuuttamme vaikuttaa matkakohteessa asukkaiden elämään tekemillämme eettisillä valinnoilla. Minä ainakin haluan yrittää...
Kukkahattusetä kiittää ja toivottaa Bon Voyage kaikille reissuun lähteville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti