50 MILJOONAA KÄRPÄSTÄ EI VOI OLLA VÄÄRÄSSÄ

Kuulee usein sanottavan, että "elämä on aivan liian lyhyt huonoille kirjoille". Ehkä niinkin, mutta mun mielestä myös huonoista kirjoista voi oppia, ainakin tietysti sen, minkälaisista kirjoista ei ainakaan pidä. Puolustelen edellistä kantaani tietysti siksi, että mun on hirveän hankalaa jättää kirjaa kesken. Luen kirjat yleensä loppuun, vaikka sitten itseni kyseiseen aktiin pakottamalla. Onhan se aikamoista "hauki on kala"-mantran toistoa, mutta jokaisella meistä kai on omat neuroosimme. Koska kuitenkin olen lukenut myös vuonna 2014 joitakin mielestäni kehnoja kirjoja, niin haluanpa niistäkin merkin jättää tänne blogimaailmaan eli

huonot kirjat TOP 5 mielestäni vuonna 2014:

* Hellevi Salmisen Hello, I love you (no en todellakaan ole nuorisokirjan kohdeyleisöä ja vaikka kirja tärkeästä asiasta puhuukin, niin ei ihan mun kakkupala; mutta olen ollut ja olen edelleenkin Hellevi Salminen-fani)
* Marja Björkin Poika (aihe kiinnosti kyllä, mutta kirja ei vaan napannut)
* Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (itselleni karvas pettymys, kun oon tykännyt kaikesta aikasemmasta, mitä Väisänen on kirjoittanut)
* Jessica Sunin Hoito (kirjassa oli hetkensä, mutta kokonaisuus vaikutti teennäiseltä ja harrastajamaiselta)
* Niina Hakalahden Sydänystävä (en varmasti ole tämänkään kirjan kohdeyleisöä, enkä kyllä haluaisikaan)

No, mitäpä meikäläinen näistä kirjoista oppi? Ainakin sen, että en ole enää nuori (tuo nyt ei varsinaisesti ollut mikään uusi tieto ihmiselle, joka on enemmän 50v- kuin 40v+), en myöskään nainen (ehkä himpun verran yllättävämpi tieto kuin tuo nuoruushomma), saatan omata joitakin narsistisia piirteitä, kun Hoito herätti niin paljon vastenmielisyyttä ja en koskaan aio maalata alttaritaulua, koska se on niin haastavaa miellyttää koko kirkkokansaa.

Kukkahattusetä kiittää ja kumartaa ja suuntaa katseensa kohti parempaa kirjallisuutta.