YLISTYSLAULU YKSILÖN VAPAUDELLE

Middlesex
Jeffrey Eugenides
Seven-pokkari/Otava 2012
Suomentanut Juhani Lindholm

Virgin Suicides oli mahtava leffa ja traagisesta aiheestaan huolimatta se oli kaunis oodi kuolemasta ja kuolemalle. Sofia Coppola teki tuossa esikoiselokuvassaan huikean ohjausdebyyttinsä, mutta ilman hienoa käsikirjoitusta leffa olisi jäänyt kauniiksi tauluksi - päältä korea, mutta ilmapallon lailla pelkkää tyhjää sisällä. Elokuva perustuu Jeffrey Eugenideksen esikoisteokseen ja olin jo pitkään pyöritellyt hänen kirjojaan käsissäni, mutta typerryttävä sivumäärä oli aina teilannut mut (lähes kaikki yli 200 sivuiset kirjat saa minut epätoivon partaalle). Reissulle lähtiessäni ajattelin kuitenkin pakata mukaan Middlesexin, jossa riittää lukemista vähän pidemmäksikin aikaa.

"Jotkut perivät taloja, toiset maalauksia tai suurista summista vakuutettuja viulunjousia. Minä perin resessiivisen geenin viidenteen kromosomiin ja sukukalleudet, joita voi hyvällä syyllä sanoa harvinaislaatuisiksi."

Aihe tuntui mielenkiintoiselta ja halusin todellakin sukeltaa hermafrodiitin mielenmaisemiin; en juurikaan tiedä aiheesta mitään, mutta mua aina kiinnostaa kaikki kummallinen ja erilainen. Ajattelin kirjaa availlessani, että päädyn underground-maailmaan, jossa yön pimeinä tunteina suljettujen seinien sisällä tapahtuu asioita, joista me tavalliset yksineuvoiset voimme vain likaisessa mielikuvituksessamme haaveilla. No ihan tällaisiin sfääreihin kirjassa ei päästy...

Middlesex on kirja eräästä kreikkalaisesta suvusta, joka vainottuna kotimaassaan lähtee etsimään turvapaikkaa Amerikasta ja päätyvät Detroitiin. Suku ja ystäväpiiri on laaja koostuen lähinnä kreikkalaisista emigranteista. Eugenides tuntee varmasti kyseisen kulttuurin, sillä niin elävästi ja mukaansa tempaavasti hän kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oman kulttuurin säilyttämisestä, Detroitin autoteollisuuden myötä kasvavan varallisuuden ja myöhemmin kaupungin alamäen ja maahanmuuttajien vaikeudesta sopeutua uuteen kulttuuriin. Suvun hahmot on kirjoitettu niin eläviksi, että lukiessani katselin samalla elokuvaa nimeltä Middlesex. Suvun matriarkan nöyryyttä astua työelämään kypsällä iällä, perheenpään sinnikästä business-yrittämistä baari-alalla ja lesboilevaa sukulaista oli ilo seurata sivusta toiseen. Kirjan päähenkilö - tuo hermafrodiitti - on enemmänkin kertojan roolissa ja hän kasvaa suvun ja Detroitin myllerrysten mukana pienestä tytöstä aikuiseksi mieheksi. "Suvun suuri salaisuus" on saanut aikaan tämän kaksineuvoisuuden ja siinä on varmasti vinha perä, miksi lähisukulaisten ei tulisi lisääntyä keskenään.

Kirjalta olisin toivonut enemmän paneutumista tämän päähenkilön ajatuksiin ja elämään. Miten hermafrodiittisuus vaikuttaa elämään? Millaisia vaikutuksia sukupuolen muuttamisella on elämään? Miten ihmiset ympärillä suhtautuvat, kun oppivat tuntemaan tyttönä ja vuosia myöhemmin edessä seisookin poika? Muuttuuko maailmankatsomus - ja varsinkin näin voimakkaasti patriarkaalisessa kulttuurissa kuin Kreikka?

Tai ehkäpä juuri tässä onkin kirjan sanoma?! Vahvasti sukupuolitetussa kulttuurissa, jossa miehellä ja naisella on tarkoin määritelty paikkansa, miten pakka sekoaa, kun joku yksilö onkin sekä että. Hän pääsee ikään kuin varkain tutustumaan molempien sukupuolten maailmoihin ja -ehkä- muuttamaan vallitsevia käsityksiä siitä, mikä on naista/feminiinistä ja mikä miestä/maskuliinista. Ja onko sillä sukupuolella kuitenkaan loppujen lopuksi niin suurta merkitystä? Kulttuurihistorialle emme voi mitään, mutta vallitsevat käytännöt eivät ole kiveen hakattuja ja niitä on mahdollista muuttaa ajan saatossa. Kirja on minusta ylistyslaulu yksilön vapauden puolesta ja oikeudesta taistella itselleen tärkeiden asioiden puolesta - olipa se sitten silkkitoukkien kasvattamista tai oman sukupuolen määrittämistä.

Tirkistelyn sijaan sain sujuvasti kirjoitetun sukukronikan, jossa kaksi kulttuuria yrittävät lyödä kättä toistensa kanssa, eläviä henkilöhahmoja ja kiinnostavaa tietoa Detroitin lähihistoriasta maahanmuuttajien näkökulmasta. Ja vielä nykyäänkin Detroitin kreikkalaiskorttelit elävät suhteellisen vireää elämää ja yrittävät fetan ja ouzon voimalla pitää omaa kulttuuriaan hengissä. Samaa sopisi toivoa myös meillä, että maahanmuuttajat integroituisivat kulttuuriimme, mutta kuitenkaan hukkaamatta omia perinteitään ja voisimme elää rinta rinnan toistemme maailmoja rikastuttaen.