NUORUUS ON SEIKKAILU

Karl Ove Knausgård, Taisteluni I
Like 2013
suom. Katriina Huttunen

"Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun hän tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu vaan siinä, omassa itsessään. Siinä, se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?"

          Jos minä olisin kirjailija, haluaisin olla samanlainen kirjoittaja kuin Karl Ove. Hän kirjoittaa perin arkista proosaa, jossa ei ole jännittäviä takaa-ajokohtauksia tai salaperäisiä murhia tai mystisiä salaliittoja uskonnollisten järjestöjen välillä. Tuon arkisuuden ansiosta Knausgård tekee yksityisestä yleistä. Hänen tekstiinsä on helppo samaistua, vaikka en itse olekaan alkoholisti-isän poika tai jalkapallourani ei yltänyt edes junioritasolle. Knausgård osaa siirtää kansien väliin jotakin hyvin tunnistettavaa nuoren pojan elämästä; kiinnostavia yksityiskohtia, lyhyitä tunnelmia ja hetkellisiä ajatuksia, joita kaikkien pikkupoikien päässä liikkuu. Aina hetkellisesti heräsi itsekin nuorempana tajuamaan, että oma pieni kuntapahanen ei olekaan koko maailma tai minä tulen jostakin ja olen menossa jonnekin ja taivas yksin tietää, minne ja miten.

"Tunsin aina syyllisyyttä kun ajoneuvot joutuivat pysähtymään minun takiani, siitä syntyi eräänlainen epätasapaino, ja minusta tuntui että olin niille velkaa. Mitä isompi ajoneuvo, sitä isompi velka."

          Aikuinen kirjailija Knausgård sijoittaa lapsuusmuistojensa joukkoon kokoelman mielestäni suuria ajatuksia; loppujen lopuksi aika yksinkertaisia totuuksia, mutta ainakin itse pysähdyin useinkin miettimään niiden syvällisyyttä. Nuoren ja vanhemmankin epävarmuus itsestä ja suhteesta muihin ihmisiin välittyi minulle kirjan sivuilta. Tunnistan paljon samoja tunteita ja vaikka en enää ihan nuori olekaan, niin edellinen lainaus on kuin omasta elämästäni - tänä päivänä. Kun katselen kadulla ihmisiä - ja varsinkin miehiä -, jotka uskaltavat ottaa oman tilansa ja vaatia itselleen oikeutta, tunnen samalla kateutta ja suruakin siitä, etten itse ole kasvanut sellaiseksi. Aina pitää pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan ja tuntea jopa syyllisyyttä suojatiellä. Tässäpä minulle elämäntehtävää opetella "luonnollista miehisyyttä", joka ei näyttäydy röyhkeytenä tai kusipäisyytenä. Ja minusta on hienoa, että kirjailija Knausgård antaa meille "maanmatosillekin" äänen - maailma on minunkin!

"Miksi ihmisen olisi pitänyt elää tuntematta maailman taakka? Olimmeko me ehkä kuvia? Ja mitä ihminen oikein säästi silloin kun hän säästi voimiaan?"

          Knausgård kirjoittaa "elämänkertaansa" suhteellisen realistisesti - suhteellisen siksi, että en voi uskoa, että "aika ei olisi kullannut muistoja" tai jo se, mitä muistaa omasta lapsuudestaan ja mikä on jäänyt unohduksiin ikiajoiksi. Realistisuudella tarkoitan lähinnä sitä, että kirjailija ei kiillota kirjassaan omaa kuvaansa, vaan kirjoittaa auki ikävätkin faktat. Meidän jokaisen elämään mahtuu tähtihetkiä, mutta myös niitä tapahtumia, joiden toivoisi painuvan unohduksiin - ja juuri siksi ne eivät minnekään katoakaan. Itse aattelen, että on toisinaan hyvä miettiäkin niitä omia virheitään ja oikeasti oppia niistä; jos kaikki tyhmät hommelit unohtaisi, niin mehän jatkuvasti sortuisimme niihin uudestaan ja kehitystä ei silloin tapahtuisi. Olisipa ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä Karl Oven työhuoneen ovenpielessä, kun hän on teostaan kirjoittanut - miten sitä sukeltaa omaan lapsuuteensa aikuisena ja mitä siitä valitsee kirjoitukseensa. Kuinka paljon on munaa heittää oma elämänsä lukijoiden riepoteltavaksi?

"Yleensä olin aina tietoinen siitä miltä näytin, siitä mitä muut ajattelivat näkemästään, joskus olin ylevä ja ylpeä, toisinaan alakuloinen ja täynnä itseinhoa mutta en koskaan välinpitämätön, en ajatellut etteivät silmät jotka voivat nähdä minut merkinneet mitään tai että ympäristöni oli merkityksetön."

          Tämä Taisteluni I - kirja on jo kauan seissyt kirjahyllyssäni, enkä ole saanut siihen tartuttua. Ehkä monet lehtijutut kirjailijasta ja kirjasarjan suuri suosio (varsinkin Norjassa) on pelottanut minua. Minua hämää ja harmittaa, jos minulla on jo jonkunlainen ennakkokäsitys kirjasta ennen lukemistani. Nyt ajattelin ottaa tämän opuksen mukaan tänne reissulle Aasiaan. Ensiksikin se on pokkari (ei paina niin paljon repussa ja on helppo jättää matkan varrelle), toiseksi valinnan varaa ei ole "reppukirjastossa" niin paljon, joten kaikki tulee luettua ja kolmanneksi suomenkielen kaipuuseen lukee melkein ihan mitä vaan.
          Aloitin kirjan Mongolian lähes parinkymmen asteen pakkasessa ja sain sen loppuun Intian reilun parinkymmenen helleasteen lämmössä. Ja tykkäsin Taistelusta varsin paljon. Nyt tuskin maltan odottaa, että pääsen seuraavien osien kimppuun. Uteliaisuuttani kutkuttaa tietää, millainen mies Karl Ovesta kasvaa ja mihin suuntaan hänen elämäntiensä kulkee. Tuskin edelleenkään lukijan eteen kuljetetaan murhia, räjähdyksiä tai pornoa, vaan - toivottavasti - arkista sähellystä ihmissuhdesotkuineen ja eksyksissä olemista tässä ihmisen kummallisessa taipaleessa, jota myös elämäksi kutsutaan.

          Kirjan Vuoden 2015 - lukuhaasteesta yliviivaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämänkerta tämän kirjan luettuani.